Tullimiehet olivat, saatuaan »peslaakiin» kuorman voita ja hyvän hevosen, lähteneet takaisin Tirkan tuvalle.
Siellä jatkoivat syntymäpäivän viettoa, koska viljalti oli juotavia. Nyt olivat he kuitenkin niin varovaisia, että kävivät joka viiden minuutin kuluttua katsomassa hevosta ja kuormaa.
Tirkka tarjosi yhä lisää ja oli olevinaan itsekin jo hyvin humalassa.
Jönssoni, Fynke ja Kruuki eivät olleet koko syystalvena saaneet mitään takavarikkoon; muualla, pitkin jokivartta, oli niitä tehty tuon tuostakin, ei kuitenkaan suurempaa. Tämä kaappaus oli onnen potkaus heille, nyt varsinkin kun saivat sen Saalkreenin poissaollessa. Senpävuoksi tekikin mieli vähän hihkaista ja laulella ja maistella näin onnistuneen homman jälkeen.
Mietittiin miehissä, kenen voikuorma oikeastaan oli, oliko Lampan vai oliko Keskitalon Hermannin yksinään? Siitä eivät kuitenkaan selvää saaneet. Uskoivat lopuksi, että Lamppa ei tätä kuormaa omistanut, vaikka olikin tullut pihalle mellastamaan.
»Hermannin on», päättelivät he. »Se oli viemässä tätä Jällivaaraan!»
Ja sitten maistoivat taas. Aamupuoleen he kuitenkin väsyivät ja nukkuivat kaikin, mikä sänkyyn mikä lattialle.
Oli jo selvä päivä, kun Jönssoni heräsi surkeassa kohmelossa ja kipeänä. Toiset nukkuivat vielä sikeää unta, Tirkka keskellä lattiaa. Jönssoni ei joutanut toisia ensiksi herättämään, vaan riensi ikkunaan nähdäkseen, oliko siepattu hevonen ja kuorma paikoillaan…
Silloin hän kiljaisi niin että toisetkin heräsivät ja riennettiin kohmeloisina ja avopäin pihalle katsomaan…
Marhaminta, jolla hevonen oli ollut kiinni, oli solmustaan jäänyt seinässä olevaan sinkilään. Siitä kohden, josta oli katkennut, näkyi selvään, että hevonen oli sen hampaillaan jyrsinyt poikki. Tirkan loimi, joka yöllä oli pantu hevosen selkään suojaksi, oli pudonnut pihalle…