Siinä miehissä tutkivat ja miettivät, kirosivat ja toinen syytti toistaan. Reen jäljet veivät maantielle päin…
Aamuilma virkisti heitä ja he tajusivat, kuinka onnettomasti on käynyt. Avopäin siinä kirosivat tyhmyyttään, sillä siinä uskossa olivat, että hevonen oli heidän nukkuessaan jyrsinyt marhaminnan poikki ja lähtenyt kävelemään. Kaikista merkeistä niin näytti. Ei osannut Tirkkakaan muuta kun kirota ja mainoi sitä, että kun tuli juoduksi niin paljon, että nukkui sitten niin siki…
Mutta semmoinen kiire tuli tullimiehille, etteivät joutaneet Tirkkaa kiittämään eivätkä hyvästiä jättämään, vaan puolijuoksua painuivat tielle päin, jalaksen jälkiä seuraten. Ne näkyivätkin selvään maantielle asti, mutta siinä katosivat, kun kova tie tuli eteen. Kuitenkin näytti heistä, että ylöspäin oli hevonen kääntynyt, mutta mihin oli mennyt, sitä oli mahdoton arvata. Oliko osannut mennä takaisin Suomen puolelle, Keskitaloon, kotiaan? Vai oliko kävellyt suoraan maantietä ylöspäin? Olisiko kukaan nähnyt?
»Helvete… i helvete», hoki Jönssoni, painellen kipeää päätään.
»Viisi astiaa voita!» päivitteli Fynke.
»Niin, ja hyvä hevonen ja luja reki!» sanoi Kruuki, joka jälkimäisenä kävellä juppasi, yökäten ja vatsaansa painellen.
»Minä voin niin pahoin… yöh… yöh…»
»Ole siinä… ei tässä ole aikaa…»
He saapuivat Lampan tienhaaraan ja koettivat siinä nähdä jälkiä, että olisiko Lamppaan kääntynyt ja sieltä poikki mennyt. Mutta Lampallekin kääntyvä tie oli kovaksi ajettu, ja jälkiä oli paljon.
He kääntyivät kuitenkin pihaan. Joonas seisoi tallin ovella eikä ollut näkevinäänkään tullimiehiä, jotka seisahtuivat keskelle pihaa neuvottomina. Katselivat rantakujalle, josta tikoitettu tie lähti Suomen puolelle, katselivat ylös- ja alaspäin, jossa kulkijoita näkyi tulevan ja menevän.