Joonas oli yöllä lähtenyt saattamaan Hermannia Suomen puolelle, viinassa kun Hermanni oli, ja vienyt kotiaan nukkumaan. Kun palasi aamuvarhaisella takaisin, kävellä vihmoi Hermannin hevonen voikuormineen jäällä vastaan. Marhaminta oli katkennut. Joko oli vasiten laskettu irti taikka hevonen itse jyrsinyt marhaminnan poikki. Sitä ei Joonas joutanut miettimään, vaan ajoi menemään Keskitaloon, jossa tullikavaltajat vielä olivat. Eikä tiennyt Joonas vieläkään kuinka hevonen oli irti päässyt.
»Tirkalla olikin juotavaa», hökerteli patruuna. »Kyllä se sentään Ranta-Jussi sittenkin on luotetuin mies… Näitkö sinä, kuinka ne silmäilivät Suomen puolelle…?»
»Jo minä näin…»
»Kyllä niitä hunsvotteja nyt harmittaa.»
Patruuna kaatoi Joonaalle toisen ryypyn ja sanoi sitten:
»Lähde nyt käymään siellä Jussin pirtillä ja käske tulla tänne, että saan kuulla…»
»Ne ovat vieneet kaikki tavarat Keskitalosta Korven Israeliin», tiesi
Joonas.
»Jessus… kaikkiko?» siunasi patruuna.
»Aivan kaikki!»
Patruunaa alkoi mietityttää. Jos ne tullimiehet niistä vihiä saavat, niin silloin on hän hukassa; mutta tottapa kavaltajat ovat olleet varovaisia!