Maantiestä erkani Tirkan mökille hevostie, jonka molemmin puolin oli tienhaaraan pystytetty pitkät näreet viitoiksi.
Tirkan tienhaaraan pysäytti Jussi hevosen ja kuunteli, nostaen naapukkansa pois korvilta. Ei kuulunut mitään. Hiljainen oli talven pakkas-yö, mutta levottomina roihusivat revontulet, valaisten joen uomaa ja sen kahden puolen olevia kukkuloita. Suoraan pohjoisessa remahtivat kellervänsinertäväksi jättiläislaineeksi, joka näytti kulkevan koko taivaanrannan poikki ja hipovan korkeimpien kukkuloiden huippuja.
— Nytpä Ruijanmeri lainehtii, — ajatteli Jussi. — Taitaa kestää vielä pakkasia.
Mutta hetken kuunneltuaan sitoi hän aisakellon kielen kiinni ja kääntyi kuormineen Tirkan mökille, ajaen ihan kuistin viereen.
Sisältä kuului liikettä, ovia aukaistiin ja hetken päästä ilmestyi pienoinen mies kuistin ovelle.
»Holl reit», sanoi mies.
»Holl reit», vastasi Jussi ja kysyi samassa:
»Onko kaikki selvää?»
»Selvää on», vastasi toinen. »Jopa tulit juuri täsmälleen niinkuin aioitkin. Otanko tulta?»
»Elä ota tulta», kielsi Jussi ja rupesi kaivamaan reestä pohjimmaista säkkiä. Saatuaan sen kiskotuksi pois, otti hän sen selkäänsä ja meni sisälle.