»Oma tyhmyytensä oli syynä.»
Mutta kun olivat puolikuppiset maistaneet, alkoivat he hommaan. Jussi kantoi tyhjän voidrittelin pirttiin ja Janne toi kainalossaan olkirokkiin pantuja pulloja perässä. Siihen tyhjään dritteliin alkoi Jussi viisaasti ja varovasti, ja niin tiukkaan kuin voi, latoa konjakkipulloja. Ja kun oli saanut drittelin melkein täyteen, niin levitti voipaperin päälle ja paperin päälle tuumaa vahvalta voita, jota oli eri pytyssä tuonut matkassa.
»No jo sinulla konstit ovat!» ihmetteli Kaakkuri-Janne.
»Miltä näyttää? Näyttääkö voidritteliltä?» kysyi Jussi, viekkaasti hymyillen.
»Näitä ne eivät osaa epäillä!» ihmetteli yhä Janne. »Kun ei kukaan ennen ole hoksannut! Siinähän nyt on valmis voidritteli…»
Kun Jussi sai voin päällimmäiseksi levitetyksi, pani hän kannen kiinni, kuitenkin niin, että se olisi helppo aukaista, jos tarve tulisi.
Kun olivat saaneet ensimmäisen astian valmiiksi, nosti Jussi sen porstuaan, ja toi toisen tyhjän pirttiin; niin alkoivat siihen latoa samalla tavalla ja samoin levitti Jussi siihenkin voita päällimmäiseksi. He jatkoivat työtään kunnes kaikki kuusi astiaa olivat täpösen täynnä. Janne, joka oli perso viinalle ja nyt sai ilmaiseksi juoda mahansa täyteen, maisteli lakkaamatta ja nauraa tärräsi, ihmetellen Jussin keksintöä.
Kun ilta tuli, nukkui Janne humalassa, mutta Jussi hommasi taipaleelle. Koko päivän oli hän kuitenkin miettinyt, mitä tietä lähtisi. Lampalle asti hän ei tahtonut ajaa, peläten kohtaavansa tullimiehet, joilla nyt kuului olevan lupa ottaa hänetkin kiinni.
Suomen puolella ei voikuormasta ollut tullia, mutta jos Suomen tullimiehet näkisivät hänen Ruotsista ajavan, ei saattanut olla varma, vaikka ne tahtoisivat kaivaa syvemmällekin dritteliin. Hän ei olisi halunnut tavata yhtään tuttua ihmistä, sillä pian siitä tieto leviäisi, että hän oli voikuormaa kuljettamassa. Ainoa, joka tiesi, että hän näillä mailla liikkui, oli Kaakkuri-Janne, johon Jussi luotti ja joka kyllä pitäisi tietonsa salassa, sillä siksi runsaskätisesti oli hän tätä lahjonut. Lopulta, kun jo oli pilkkosen pimeä, valjasti hän voikuormansa eteen hevosen ja läksi ajamaan…
Tultuaan lähelle Jafetin kestikievaria muisti hän, että Jafetista joinakuina edellisinä talvina oli ollut Suomen puolelle tie, jota tosin hyvin vähän kuljettiin ja jota ei tikoitettu, kun niillä seuduin ei ollut kummallakaan rannalla kauppamiestä. Jafetin kestikievarissa ei kukaan häntä tuntenut, sen hän tiesi.