Hän ajoi Jafetin pihaan. Talo oli aivan joen rannassa ja palasen matkaa maantiestä. Jussi ajoi hevosensa tallin luo kuten, ainakin reilut rahtimiehet, ja kun sattui renki tulemaan tallista, niin tiedusteli, oliko kuljettu talon rannasta Suomen puolelle.
Renki selitti, että oli joku kulkija ollut, mutta tyhjin rein; ei ollut koko talvena yhtään kuormaa tullut eikä mennyt.
Jussi mietti hetkisen, mutta Lampan ja Makon kylän tiet häntä pelottivat, sillä siellä tunsivat sekä tullimiehet että muut ihmiset hänet.
Hän päätti yrittää Jafetin tietä ja ajoi kujasta joelle.
Hän oli eräänä takatalvena tätä tietä paennut tullimiehiä muuanna pakkasyönä ja muisti että se nousi maihin Suomen puolelle syvästä ojankurusta, joka ulottui maantiehen asti.
Hevonen noudatti entistä tietä, vaikka askel paikoin pudotti ja reki painui vähä väliä tahkoja myöten. Puolijoessa näytti lumi vähenevän ja tie alkoi kestää paremmin. Suomen puolelta näkyivät jo tulet taloista ja kuului kulkusten heluja maantieltä. Yhtäkkiä näki Jussi korkean jokitörmän edessään ja huomasi olevansa Suomen puolella. Syvää kurunpohjaa nousi tie maantielle.
Edestäpäin kuului kulkusten helinää, mutta siinä, jossa tie nousi maantielle, ei näkynyt yhtään kulkijaa. Jussi tunsi kuin painon päältään putoavan, kun tiesi päässeensä Suomen puolelle.
Muut kulkijat olivat poikenneet kahvilaan, Kelo-Kaisun mökkiin kahvia juomaan ja hevosiaan syöttämään, mutta Jussi ajoi menemään sivu. Juuri kun hän oli mökin kohdalla, oli hän sen pihalta kuulevinaan Ruhmulaisen käreän äänen.
— Olisiko se piru sittenkin päässyt irti, niinkuin Joonas tiesi kertoa! — säpsähti Jussi ja nykäisi hevosen juoksuun. Hän ei millään hinnalla olisi tahtonut nyt tulla yhteen Ruhmulaisen kanssa.
Kotimökillään oli Jussi aikonut yön aikana poiketa, mutta pimeän ollessa oli hän päättänyt sivuuttaa kirkonkylän niin, että päivän valjetessa ehtisi taipaleelle. Sen vuoksi hän kiirehtikin hevostaan ja ajoi myötälepaikoissa hölkkää.