Kaakkuri-Jannelta oli hän kuullut, että huonosti olivat Lampalla asiat. Suuria vahinkoja oli tullut, ja mitä vielä tullee ennenkuin kaikesta selviää. Kaikki tavarat, jotka talvella Korven Israeliin »luntreijattiin», oli otettu rautatieasemalla takavarikkoon ja lisäksi Makon kylästä mitä Keskitalon Hermanni sinne oli talven kuluessa kuljettanut.
Tyhmästi oli Lamppa Jussin mielestä liikkunut. Ei olisi pitänyt yhdellä kertaa niin paljoa, vaan vähissä erissä…
Oli tiennyt Kaakkuri-Janne vielä kertoa, että tietää olivat saaneet tullimiehet senkin, kuka heidät Tirkan tuvalle syntymäpäivää toimitti viettämään ja kuka keksi rakkauskirjeen Saalkreenille. Ja Jussi ymmärsi, ettei ollut hyvä niiden hurttain kanssa nyt yhteen sattua.
Ja monenlaisissa mietteissä, pelko ja epäilys sydämessään, ajeli hän eteenpäin.
Suomen puolen tullimiehillä oli tapana ajella pitkin tietä ylös- ja alaspäin ja tarkastaa kaikki vastaantulevat kuormahevoset. Usein poikkesivat he tienvarsilla oleviin kahvipaikkoihin, joihin kuormamiehet pyrkivät hevosiaan lepuuttamaan, ja siellä ylimaihin menevät kuormat tonkivat. Kyllä Jussi kaikki heidän hommansa tiesi. Kahville, sokerille ja sen semmoiselle tavaralle piti kuljettajalla olla passi matkassa, mutta voita ja jauhoja sai viedä passitta.
Kim Jussi saapui Kolu-Ollin mökille, jossa taas oli kahvila ja josta ei enää ollut kotikylään kun kymmenen kilometriä, kuuli hän pihalta hälyä ja näki, että tullimiehet siellä tarkastelivat kuormia sähkölamppujen valossa. Hän antoi hevosen kävellä ohi, itse astellen tyynenä miehenä perässä.
»Seis! Mikä kuorma se on?» kuuli hän erään tullimiehen huutavan.
Hän pysäytti heti hevosen, ja koettaen muuttaa ääntään vastasi hän:
»Voikuorma tämä on.»
Kysyjä saapui tielle kuorman luo rautainen keppi kädessään. Pimeä oli, mutta äänestä Jussi tunsi miehen. Se oli se sama harvaviiksinen tullimies, joka ryösti kaikilta kulkijoilta viinat ja jonka ääni oli aina kuin tervattu. Se nosti loimea reestä, tunnusteli Jussin laukkua ja pisteli heinä- ja silppusäkit rautakepillään läpi.