Kaikkien tiedusteluihin oli Janne vastannut, ettei hän tiedä isästään mitään. Viimeiseksi ilmoitti Janne, että nyt eilen oli hänkin saanut haasteen konjakin salakuljetuksesta Tornion raastupaan.
»Vai niin», sanoi Jussi, mutta kysyi sitten melkein pelokkaasti:
»No onko kuulunut minkäänlaisia huhuja minusta?»
»On arveltu sinne ja tänne. Yksi huhu kertoi, että teillä oli ollut oma hevonen…»
Jussi kuiskaili muutamia sanoja poikansa korvaan ja antoi tukon seteleitä. Poika naurahti ja virkkoi:
»Miksei… valmis minä olen.»
Yön aikana jatkoi Jussi matkaansa kotikylän läpi, ja kun hän oli sivuuttanut kirkon ja Rovaniemelle kääntyvän tienhaaran, tuntui hänestä, että hän oli vaarallisimmat seudut päässyt läpi. Vielä oli kuitenkin edessäpäin monta taajaa kylää, joiden läpi täytyi kulkea ennenkuin pääsisi syrjäteille, jotka veivät Lappiin, suuriin tukkiliikkeisiin, joihin hänen aikeensa oli. Päästyään ylemmäksi jokivarrelle levähdytti hän hevosta semmoisissa taloissa, joissa häntä ei tunnettu, mutta väitteli menemästä kahvimökkeihin.
Tiellä häntä ei ollut sattunut vastaan yhtään tullimiestä. Hän ajoi yhteen menoon vielä toisenkin yön ja aamulla poikkesi erääseen mökkiin kahville ja pani penkille nukkumaan. Kuorma oli pihalla mökin ikkunan luona, eikä hänellä enää ollut kuin yksi taival ennenkuin pääsisi kääntymään pois valtatieltä ja Tornionjoen varrelta Ounasjoen varteen.
Mutta hän nukkui penkille, ja sillä aikaa saapui kaksi tullimiestä mökkiin, hevosella hekin ajaen.
Tullimiesten tullessa sisälle heräsi Jussi, ja heidän virkamerkeistään tunsi hän heidät tullimiehiksi, vaikka muuten olivat outoja miehiä.