Anttila. No ei emännän pidä pahastua, tuumailemme… tuumailemme…!
Palsan leski. Minä pyllistän teidän sonniyhdistyksellenne! Luuletteko, että tässä saatte minua pilkkananne pitää. (Menee, lyöden oven lujasti kiinni.)
Ylipää. Jopa akka taisi paheksua, kun kuuli totuuden. Menköön! Onhan meitä vielä ja lisää ehkä tulee.
Pylli-Isso. Kiivas ja ylpeä emäntä.
Anttila. Eipä tämä näytä juuri lupaavalta, tämä alku.
Ylipää. Kyllä jäseniä saadaan, kun minä alan hommata. Mutta tänä aamuna kun agronoomi meillä kävi niin viipyikin toista tuntia. Kahvia joimme ensin salissa ja minulla oli vähä miestä väkevämpää, että hyvät puol'kuppiset saimme. Sitten kun menimme navettaan, niin eipä sanonut semmoista karjaa nähneensä pitkään aikaan. Ja molempia sonnia tunnusteli. Mutta vanhemman »Tösselin» sanoi olevan paremman. Ja tutki ja tunnusteli ja kiitteli ja sanoi että tämä juuri on sonnien sonni… että tämä on erittäin sopiva sonniyhdistyksen sonniksi… näin vankka, lihava ja kookas… (Silmäilee muihin, jotka istuvat allapäin.) Ja maatiaisrotuisen sanoi olevan. Ja minä sanoin, että minä otan myöskin hoitaakseni, enkä tarjoakaan suuteita enkä lehmäin loppuja että lihavana ja reilassa pysyy niinkuin tähänkin asti. Vaan alle kahden sadan markan minä en myy, — sanoin agronoomille. Ei tuntunut pitävän liikana hintaa, koska sanoi, ettei se ole paljokaan näin uljaasta eläimestä… (Äänettömyyttä.)
Ojalainen. Mutta sillä teidän »Tösselillähän» ovat sarvet. Ja agronoomi juuri mainitsi, ettei puhdasrotuisella maatiaissonnilla saa olla sarvia…
Ylipää (ollen liikkeellä lattialla). Antaa olla vaan sarvet. Itse se sarvensa kantaa. Vai kuinka?
Ojalainen. Joo, joo, mutta silloinpa se ei olekaan tyypillinen. Eikä sinun »Tösselisi» ole maatiaisrotuinenkaan, kun tosi tulee. Siinähän on ruskeaa puoleksi.
Ylipää (kiivastuen). Vaan semmoista sonnia ei ole toista tässä kylässä. Ja jos ei se vältä teille, niin välttää se minulle. Enkä minä sitä sen vuoksi kauppaa, että olen pienen rahan tarpeessa…