"Joo", sanoi Virnemäen Heikki ja ehdotteli Mikolle, että menisivät yhtä matkaa maantielle asti. Mutta Mikko ei tahtonut tällä kertaa seuraa Heikistä ja sanoi sen vuoksi, ettei hän vielä lähdekään, ja meni pirttiinsä takaisin.
Virnemäen Heikki läksi yksin kylälle päin.
Mikko katseli ikkunasta hänen menoaan, ja kun näki Heikin kääntyvän
Haapalaan ja menevän sisälle, lähti hänkin liikkeelle.
Hän kulki Kuusimäen Kaisan lammashaan poikki, aivan likeltä sitä paikkaa, jossa meijerin kivijalkakivet olivat jo vuosikausia olleet. Kuinka monta vuotta lienevät jo olleet?
Mikko koetti muistella. Ei muistanut. Varpumäen Manta oli sinä talvena raskaana tätä nuorinta poikaa Otto Eukeenia, joka nyt jo on vankka miehenalku…
— Paljon siitä on aikaa, — mietti Mikko. — Ja siitä asti on riidelty… eikä ole vaan sopivaa meijeripaikkaa löydetty… Näkyvät nuo kivetkin jo uppoavan maahan… ja siihen kai uppoavatkin, ja tiira kasvaa päälle.
Tiellä näkyi olevan Savukylään menijöitä sekä jalan että hevosella.
Kun Mikko tuli tielle, tunsi hän, että samassa reessä istuivat kirkonkylän Kauppila ja Mäenpään Ulrikki ja kuskipallilla Erkkilän Anaski.
Mikko liittyi jalan kävelijöihin. Siinä oli Pitkärannan vanha Israelikin menossa Savukylään. Israeli oli totinen kristitty, mutta huolehti kuitenkin maallisia asioitakin. Mikosta sai hän puhe- ja matkakumppanin. Mikko, jonka usko ei ollut kylliksi vankka, — ja sen Mikko mielellään myönsikin, — pelkäsi, että Israeli alkaa hänen sielunsa autuudesta kysellä, niinkuin hänen tapansa aina ennen oli ollut.
"Sinäkin, Mikko parka, joka seisot jo haudan partaalla, elät synnissä ja syntiä teet… etkä sielusi autuutta etsi."