"Hyvä… hyvä", hoki Herrala, "hyvä on Mikko… hyvä on… Varro yksi minuutti…"
Herrala liikkui kuin tulipaloon lähdössä, sytytti pikku lampun, läksi sisähuoneisiin ja käski Mikon tulla perässä. Iloinen aavistus täytti hänen mielensä ja hän liikkui niinkuin viidennellätoista vasta olisi.
Parhaaseen huoneeseensa hän Mikon vei. Haki sikareja ja tarjosi. Ja odotti kuin tulisimmassa tuskassa…
"Niin, että ei se ollut kaivosta tullutta vettä, jota konsulentti mittasi", sanoi Mikko.
"Elä helkkarissa!" huudahti Herrala niin riemuissaan, että huone helähti.
"Kannettu sitä siihen oli", lisäsi Mikko.
Ja nyt vihdoin alkoi hän selittää, mitä Ollinvainion kaivolla oli toimitettu. Hän oli, Mikko, kyllä nähnyt ne Mallikylän kolme miestä, jotka vinttasivat kaivon tyhjäksi. Mutta ei ollut viitsinyt mennä puheille, vaikka valveilla oli ollut. Oli pannut nukkumaan ja nukkunut koko yön rauhassa. Ja nukkunut aamuakin pitkään. Mutta kun hän heräsi aamukahvia juomaan, oli hänen pirtilleen saapunut kaksi outoa etelänpuolen miestä, repaleisina ja nälissään. Ja ne olivat pyytäneet kahvia ja ruokaa ja sanoneet olleensa kummallisessa työssä koko aamupuolen yötä. Olivat kevättulva-ojasta kantaneet saavilla vettä Ollinvainion kaivoon!
Siihen asti ehti Mikko kertoa, niin Herrala jo hyppeli hyvillään.
"Siinäpä se olikin! Eikä meistä kukaan osannut aavistaakaan! Hyvä tulee! Hyvä tulee! Mainioita miehiä! Kuinka sitten? Olivatko saaneet palkan? Kuka palkkasi heidät? Semmoisia helvetin lurjuksia!"
"Minä aloin miehiltä tiedustella, että kuka teidät semmoiseen hommaan pyysi", jatkoi nyt Mikko tietojaan, "niin kertoivat, että olivat yöpyneet erääseen taloon, jonka nimeä eivät tienneet, ja yöllä herätti heidät outo mies ja lupasi viisi markkaa kummallekin, kun kantavat juoksevasta ojasta vettä kaivon puolilleen… Mies oli antanut saavin ja opastanut Ollinvainioon ja maksanut palkan jo etukäteen…"