"Niin kuuluivat sanovan", vakuuttivat toiset.
He jäivät siihen seisomaan, mutta olivat niin kaukana tarkastusmiehistä, etteivät kuulleet sanaakaan, mitä nämä juttelivat.
"Mennään miehissä", ehdotteli Herrala innostuneena ja levottomana.
"Minkäpä meille tekevät! Me ollaan riskiä miehiä kaikki!"
"Ei sovi, ei sovi", tyynnytteli Maaherra kiivasta Herralaa, mutta
Vankkalaa nauratti.
Eivät saaneet siis mitään kuulla.
Iltapäivällä tuskaantui Herrala vartomiseen ja lähti ajamaan kotiaan päin. Hän viuhtoi ruunaansa lautaselle ja remusi muutenkin tavallista enemmän.
Pitkältä tuntui iltapäivä. Ikävissään lähti hän rantavainiolle, jossa rakennushirret törröttivät läjissään. Noista kahdesta läjästä, joissa ei enää ollut jälellä kuin pohjakerros, olivat savukyläläiset vieneet suurimman osan Ollinvainioon… Paljonhan hirsiä oli vielä kuitenkin jälellä, ja se tieto Herralaa lohdutti…
Kaivoonkin hän silmäsi… Täynnä oli vettä nytkin niinkuin oli ollut koko talven…
Kun hän silmäsi maantielle, näki hän Horsluntin kävellä vaaksovan ohi.
— Mitähän pirua se tuokin on liikkeellä, — arveli Herrala. — Eiköhän sekaannukin taas meijeriasiaan…