Aamiaisen aikaan hän saapui kotiinsa.
Hänestä oli tämä oma rakentamansa koti tuntunut somalta ja rakkaalta. Vaikka hän yksin tuli kotiaan eikä häntä vastaan hymyillyt ystävän suu eikä nauravat silmät, tuntui koti kuitenkin kodilta, ja hän löysi ilonsa omasta sydämestään.
Mutta kun hän nyt avasi oven huoneeseensa, läikähti sanomaton ikävä häntä vastaan, ikäänkuin olisi vankeuteen astunut vapaudesta. Kaikki hänelle tutut ja rakkaiksi käyneet huonekalut ja muistot kalastusretkiltä tuntuivat vierailta ja entistä vähäpätöisemmiltä. Ruusutkin, jotka hänen vireän hoitonsa vuoksi jo olivat käyneet kukkaan, näyttivät lakastuneilta ja ikäänkuin ikävöivän naiskäden pehmeää hoitoa.
Väsyneesti hän istahti keinutuoliinsa. Silloin hän välistä unohtui mietteisiin tuntikausiksi, keinui edestakaisin ja vihelteli, katse harhailevana ja ajatukset lentäen avarassa maailmassa.
Mutta nyt hän ei viheltänyt eikä keinunutkaan. Istui hiljaa, ohimo kämmentä vasten.
Kun Saara ilmoitti aamiaisen olevan valmiina, ei hän vastannut mitään.
Ja Saara ihmetteli. Kaksi ihmettä oli tapahtunut. Metsäherra oli tullut kotia lupaamallansa ajalla. Eikä vihellellyt keinuessaan. Ja Saara päätti mielessään, että hänen herransa oli sairas.
Sairaalta hän melkein näyttikin äskeiseen verraten. Näytti siltä kuin rautakoura olisi pusertanut vankkaa miestä, alentanut rohkean mielen ja laimentanut virkut veret. —
Hän nousi, kävi kirjoituspöytänsä luo, otti salalaatikosta vähäisen mustakantisen muistikirjansa ja istahti sitä selailemaan. Oli kulunut toistakymmentä vuotta, kun hän oli siihen katsonut. Mutta tuli halu nähdä, mitä oli tuntenut silloin, — silloin kun tuska repi sydäntä eikä elämällä näyttänyt enää olevan mitään merkitystä. Loppulehdiltä hän luki:
"Tänään olen saattanut Esterin kalmistoon. Viikko sitten sain vielä katsella hänen silmiinsä ja pusertaa hänen kättänsä."