"Mitä minä nyt? Olen yksin ja ystävättä, orpo maailmassa. Tunnen kuinka kuiva, kyyneletön ja veretön tuska viiltää ja leikkelee sydämeni palasiksi. Eivät edes kyyneleet suo lohtua. Ei tule toivoa, että pian saisin seurata Esteriä. Kiduttavana vain tuska raataa, mutta säästää itse elämää! Mikä on tämä, ja mikä olen minä? En tiedä. Mutta vaikka tulevat päiväni olisivat aina pimeitä, aina kylmiä ja ilottomia, jäävät minulle muistoni jälelle, eikä aika voi tunteitani rinnastani repiä. Keväinen maailma on oleva iloni, ja muistoni Esteristä elämäni… Mitä minä nyt? Siirryn täältä kauas pois… 'Kalliolle, kukkulalle, rakennan minä majani.' Niin Esteri usein hyräili. Milloin lauloikaan viime kerran? Eräänä iltana, kun istui pianon vieressä ja minä sen päässä kuuntelin. Me puhuimme jo silloin tulevasta kodistamme…"
Siihen asti Martti luki muistikirjastaan. Silloin kyyneleet himmensivät hänen silmänsä, eikä hän lukenut enää loppua…
Kauas pois hän oli siirtynyt Savon hymyilevien järvien rannoilta tänne jättiläisvankkaan Pohjolaan. Tänne oli Esterinkin mieli tehnyt, ja täältä hän oli kehoittanut Marttia virkaa hakemaan…
Nyt hän oli täällä, mutta yksin.
Silloin hän taas muisti aamullisen kohtauksen, ja vieläkin ollen kuin lumoissa hän tuumi itsekseen:
— Kuka hän oli? Oliko se kevään hengetär, jota olen rukoillut joka kevät? Joka kevät tuomaan viestejä Esteristä!
Ja melkein kuin tietämättään hän nousi ja käveli katselemaan maantienpuolisesta ikkunasta tielle päin… siihen, missä hän oli hiihtänyt oudon ohitse… Hän katseli pappilaan asti ja yli pappilan kauas joen jäälle ja korkeille vaaroille pohjoiseen päin.
Kun Saara tuli häntä kiirehtimään aamiaiselle, tapasi hän metsäherran istumasta keinutuolissa. Mutta ei silloinkaan keinutellut eikä vihellellyt.
Saara ei muistanut nähneensä herraansa noin vähäpuheisena.