Martti pyyhkäisi unen pois silmistään ja alkoi pukeutua.

Olli oli ehkä vakoilemassa metsässä, kuinka hanki kantoi, mietiskeli hän. Kyllä ukko oli siksi toimelias — ja siksi innokas metsästäjä. Ja niin olivat edellisenä iltana tuumineet. Moneskohan karhu jo olikaan tämä, jota Ollin kanssa aikoi ahdistella, jatkoi Martti mietteitään.

Niin. Olipa hänellä tarkat tiedot siitä, sillä jokaisen karhujahdin hän oli kirjoittanut päiväkirjaansa. Olihan niitä jo!

Ja nämä kymmenen vuotta olivat kuluneet täällä Pohjolassa kuin unennäkö. Elämä oli tuntunut keveältä täällä, aika kulunut lentävin siivin, ja kului kai näin vastakin… kului kohden kuolemaa… tällä lailla, hiljaisesti, tyynesti iankaikkiseen lepoon…

Oli omituista, että näin kevään tullen Martin vieläkin tapasi surumielisyys, joka oli häneen nuorena lyönyt leimansa ja tehnyt hänestä vakavan, harvoin hymyilevän miehen. Näin keväisin hänet kuitenkin aina tapasi surumieli, ikävä ja onnen kaipuu; ne olivat kasvattaneet hänen sieluunsa toisen maailman, joka ei ollut missään yhteydessä tämän maailman eikä sen elämän kanssa, jota hän eli… Hän sallikin noiden rakkaiden unelmain tulla, antoi muistinsa ja tunteittensa vaeltaa kultaiseen nuoruuden aikaan ja vieläkin haaveksia olleista onnen hetkistä…

Martti peseytyi. Ja vaikka hänellä ei ollut tapana hiuksiaan harjatessa katsella kuvastimeen, sattui hän sen nyt tekemään.

Hän oli kookas, keski-ikäinen mies; kauniiden, miehekkäiden kasvojen totisuutta tehostivat musta poskiparta ja vankat viikset. Hänen suuret, siniset silmänsä olivat aina surumieliset, ja ainoastaan silloin, kun hän hymyili, välähti niiden ilmeessä terveen elämän lujaa voimaa. Koko vartalo oli voimaa ja elämää, ja komea, kaareva rinta kohosi rennosti kuin ruhtinaalla.

Mutta nyt kuvastimeen katsoessaan hän näki silmäin ympärille ilmestyneen ryppyjä, jotka eivät kyllä rumentaneet, mutta antoivat hänen kasvoilleen entistä vakavamman sävyn. Hän hymähti. Pian alkaisi ilmestyä harmaita hiuksia… ehkä jo olikin ohimolla ja korvain juuressa…

Ja kuinka lieneekään, joutui Martti taas miettimään kulunutta elämäänsä. Sillä se oli ollut elämää, tämä nykyinen ei ollut kuin sitä, jonka itse suunnitteli tänne Pohjolaan muuttaessansa… Oli tehnyt tilin entiselle, nuoruuden unelmalle, ja alkanut ikäänkuin alusta. Oli ottanut huomioon kaikki seikat, ja lopputuloksena oli: elän yksin.

Ja kun oli kuivannut kasvonsa ja sukinut partansa, istahti hän keinutuoliin, pani tupakaksi ja unohtui mietteisiinsä. Unohtui niin, ettei muistanut aiottua retkeä, ei Kivi-Ollia eikä mesikämmentä…