Kummalliselta kai näytti hänen elämänsä. Olivat siitä kyläläiset sanoneet ja virkaveljet hyvin usein. Mutta kukaan ei tiennyt, että hänellä oli ollut unelma hänelläkin, ihana ja suloinen unelma, joka upposi sydämeen jo nuorena, mutta ei koskaan toteutunut. Moni saattoi aavistaa, ja hyvin usein oli sitä häneltä kysytty, mutta hän ei koskaan tehnyt siitä selvää eikä antautunut siitä puheisiin kenenkään kanssa.

Kun hän muutti tänne Pohjolaan, oli unelma jo aikoja sitten loppunut, tuli oli sammunut, mutta hehkuva hiillos jäänyt jälelle. Ja kun hän tänne pääsi, tuntui hänestä kuin olisi päässyt kotiaan, siihen paikkaan, josta ei mihinkään ikävöinyt eikä mitään liikaa vaatinut…

Tänne rakensi oman talon korkealle mäelle, johon ei kuulu kylältä humu ja jossa saisi viettää loppuikänsä rauhaisaa vanhanpojan elämää…

Kymmenes kevät olikin jo kulumassa, eikä tänä aikana ollut tapahtunut mitään, jota hän ei olisi ennen aavistanut tai joka olisi häirinnyt hänen rauhaansa. Olivathan nämä kymmenen vuotta olleet oikeastaan onnellista aikaa, niin onnellista kuin voivatkin yksinäisen miehen elämässä… Nyt nämä seuraavat — ja kukapa tiesi, vaikka kuolema piankin noutaisi — olisivat kai samanlaisia: hiljaisia, pimeitä talvisia päiviä, valoisan kesän herttaisia päiviä…

Mutta joka kevät muistuivat mieleen onnenpäiväin ihanat hetket.

— Tule vain, sinä kevään herttainen, vaalea hengetär. Tule luokseni kevätaamuin ja istu ja viivähdä hetkinen yksinäisen miehen pöydän päässä. Vaikka sinun viestisi tulevatkin haudan takaa, ovat ne rakkaita kuitenkin. Kerro tarinoita kuolleesta armaastani ja vie terveiseni mennessäsi. Minä varron täällä ja tulen sinne sinun kanssasi jonakin keväisenä aamuna, silloin kun päivä nousee… Sinä opastat tien satumaailmaasi ja uuteen ihanampaan elämään… Sillä sen sinä tiedät, että kalvava kaiho minua repii ja itkevä ikävä rasittaa ja kaipuu kalvaa aina sydänparkaani…

Niin hän itsekseen haaveksi, eikä kukaan osannut aavistaa, että tuon vankan miehen mieli oli pehmeä kuin vaha…

Usein hän heräsi tuollaisesta haaveesta siihen, että tapasi kyyneleitä silmissään…

Semmoisina hetkinä hän tunsi itsensä niin orvon yksinäiseksi, ja suru, joka ennen oli lopuksi kummunnut ilona, painui silloin syvemmälle ja kasvoi kiinni sielun pohjaan.

"Mikset nai?" olivat virkaveljet usein kehoittaneet.