"Niinkö te uskotte?"
Helvin katse tapasi Martin katseen, ja kumpikin punastui kuin säikähtäen.
Jonkinlainen villi riemu kohtasi Martin, ja aina salassa olleet tunteet rynnistivät yli sulkujensa. Hänen täytyi nyt saada sanoa, sanoa tälle ainoalle naiselle koko elämänsä salaisuus, sanoa rakkautensa ja tulkita tuskansa…
Ja istuen toisella puolen pöytää hän alkoi puhua… Hän kertoi nuoruutensa ja kuvasi lemmittynsä, Esteri-vainajan.
Helvi kuunteli henkeään pidättäen ja unohti muun maailman. Mutta kun Martti puhuessaan pääsi siihen kohtaan, jossa hän kuvasi Helvin olevan Esterin, tarinaan kevään hengettärestä, ja että hän ei sille mitään voinut, että rakasti… rakasti tulisesti, peitti Helvi kasvonsa ja värähteli…
Saisiko hänkin kertoa, mitä hän tunsi? Hän kuvasi suhteensa mieheensä ja surunsa kuolleesta lapsestaan, hän selitti tuskan, joka rintaa viilteli, kun tiesi olevansa sidottu koko elämänsä ajaksi…
"Niin… niin… te olette toisen oma, johon minulla ei ole mitään oikeutta", kuuli hän Martin sanovan.
Hän aikoi siihen vastata, mutta silloin he kuulivat poronkellon kilinän ja arvasivat, että Uuno oli palannut retkeltään.
Helvin ja Uunon mentyä Martti alkoi valmistautua huomista hiihtoretkeä varten. Hän liikkui kuumeentapaisella kiireellä, ja hänen kasvonsa punottivat.
Tuliko todella se tapahtumaan, jota kauan, kauan syvällä sydämessä oli toivonut? Kävisivätkö toteen pitkien talvi-iltojen haaveet ja kirkkaiden keväiden unelmat!