"Katsohan käänteessä tarkkaan, sillä tämä pulkka on pahantapainen", neuvoi Martti.
"Älä hätäile. Eiköhän menne vanhaa latua", kehui Uuno, talutti poron kujalle asti ja hyppäsi pulkkaan.
Vaikka olikin keväinen päivä, oli ilma kylmähkö ja päivä pilven takana. "Luppana" oli kuuluisa "tolvaaja", jonka vertaa ei tietty. Ja äkäisenä se kirmasi ulos kujastaa niin että pulkka perässä hyppeli, ja puhalsi myötäleessä vihaiseen laukkaan.
Helvikin riensi kujalle katsomaan. He näkivät Uunon tienhaarassa taitavasti välttävän pulkan kaatumisen, vaikka se käänteessä singahtikin siipenä kauas syrjään.
Helvi seisoi aivan Martin vieressä ja kuuli Martin puhuvan… näki kauniit hiukset, valkoisen otsan ja päivettyneet kasvot. Hän ei ulottunut Marttia olkapäähänkään, vaikka hänkin oli pitkä… Hänelle tuli yhtäkkiä niin kummallinen halu laskea kätensä Martin olkapäälle… niin että hän säpsähti…
Kun he tulivat takaisin saliin, riensivät he molemmin ikkunasta katsomaan Uunon menoa. Uuno viillätti jo kaukana kylän raittia alaspäin.
Helvi seisoi ihan ikkunan luona ja Martti hänen takanaan. Hän tunsi Martin hengityksen likellään, ja taas läikähti lämmin laine hänen sydämessään.
"Kertokaa nyt jotakin itsestänne", pyysi Helvi ja istuutui albumia katselemaan.
"Mitäpä tietäisin kertoa", sanoi Martti. "Yksinäisen miehen elämässä ei ole liioin kertomista."
"Voipi olla paljonkin, vaikka paljon on silläkin, joka ei ole yksin." Martti istuutui toiselle puolen pöytää. "Niin saattaa olla. Elämä on valmistusta johonkin… parempaan", hän sanoi melkein hellästi.