Martti ei ollut nukkunut koko yönä. Levottomuus ja kuin suuri hätä ahdisti häntä, ja hän vartoi aamuntuloa kuin uuden elämän koittoa. Jo kolmen aikana hän oli täysissä tamineissa lähtövalmiina. Hän oli valjastanut "Luppanansa" kelkan eteen, jossa mukaan otettavat komppeet ja eväät kuljetettaisiin tunturin laelle.
Uuno-maisteri ja Helvi-rouva saapuivat täsmälleen. Helvi oli vaihtanut pukunsa siroon kävelypukuun ja jättänyt pitkän, mustan palmikkonsa riippumaan. Hän oli virkku ja verevä, ja hänen silmänsä loistivat kuin tähdet. Hän näki Martin riemuisasta katseesta, että Martti ihastui. Martilla oli yllään viheriällä veralla reunustettu metsästystakki, pitkä lappalaistuppi puukkoineen leveässä vyössä kupeella riippumassa, ja päässä naapukan asemesta keveä villainen lakki.
Helvi tunsi Marttia kätellessään tämän puristavan hänen kalvostaan niin, että tuntui kuin olisi hänestä virrannut sähköä, joka pani kuin urut soimaan hänen rinnassaan. Helvi loi Marttiin katseen, josta tämä arvasi, että he ymmärsivät toisensa. He laskivat leikkiä, nauraen, ja Uuno sanoa paukautti Helviin kääntyen:
"Olisitpa sinä vielä tyttönä taikka edes leskenä, niin…"
"Ole nyt!" sanoi Helvi.
Se sukkeluus ei naurattanut Helviä eikä Marttiakaan.
"Nyt on mainio hanki, mutta pitää joutua!" virkkoi Uuno sitten.
"Valmiit ollaan", vastasi Martti.
Aamukylmä oli niin kova, ettei tehnyt mieli seistä kauan yhdessä kohden. Hanki oli kestävä ja kirskui jalan alla. Päivä ei ollut vielä noussut, mutta kirkasta vinkkaa näkyi jo taivaanrannalla.
"On tavallista, että aina tämmöisille retkille pitää odottaa", pauhasi Uuno. "Juuri auringon nousun aikana pitäisi olla laella."