Helvi astui ääneti hänen vierellään, ja he kävivät Martin huoneeseen.
"Minulla on yksi muisto sinulle annettavana. Lue sitä joskus, kun minua muistat… Silloin sinä näet, että se mies, joka sinua rakastaa, rakastaa niin, että hän uhraa sekä sinut että itsensä… vain sen vuoksi etteivät nuoruuden unelmat himmenisi…"
Ja Martti ojensi Helville pienen muistikirjansa.
Helvi kätki sen povelleen.
"Ne ovat tämänkeväisiä muistojani", virkahti Martti sitten, melkein vavisten.
Kummankin mieli oli niin täysi, etteivät kyenneet puhumaan.
Silloin valtasi Helvin pistävä tuska. Hän tarttui Marttiin molemmin käsin, painoi lujasti päänsä Martin rintaa vasten ja puhui:
"Ystäväni, lapsuuteni ja unelmieni sulho… sanoit minua kerran toisen omaksi… Kuule! minä sanon, etten ole kenenkään muiden oma kuin sinun, sinun, unelmieni sankarin, sinun, hyvän ja hellän, yksin sinun omasi, aina ja iäti… Jos kerran pääsen vapauteeni, tulen luoksesi ja olen sinun… Ja vaikket voikaan sulkea syliisi ruumistani, on sieluni sinun, ja vaikken minä voi silitellä hiuksiasi, olen sinun… aina ja iäti…"
Martin tapasi villi riemu vielä kerran, ja hän taivutti Helvin päätä taaksepäin ja painoi suudelman hänen valkoiselle otsalleen.
Martti seisoi pihansa kujalla ja näki Helvin poistuvan. Kun kärryt olivat kadonneet tien mutkan taakse ja viimeinen vilahdus Helvistä lakannut näkymästä, tunsi hän kylmää, jäistä viimaa rinnassaan ja heräsi kuin pitkästä unesta…