Ruustinna ei puhunut mitään, vaan poistui hiljaa huoneesta, Helvin itkiessä.
Tyynenä, loistavana iltana Helvi riensi kiivaasti kävellen Virkavaaraan nousevaa polkua pitkin. Hänen silmänsä olivat itkettyneet ja kasvonsa kalpeat. Hän oli jo matkalla miehensä luo. Valoisa Pohjola täytyi jättää juuri silloin, kun se oli houkuttavimmillaan.
Läpi mäntyisen metsän, suurimpia kiviä kierrellen, johti polku Virkavaaraan, jonka vaaleansininen rakennus hauskasti vilahteli männynrunkojen välitse. Jo näkyi puutarhan valkoinen pystyaita ja nuoressa lehdessä olevat koivut sen sisäpuolella.
Saatuaan miehensä kirjeen, jossa tämä kertoi olevansa sairas ja tahtovansa saada Helvin luokseen, oli hän herännyt unelmastaan. Siinä oli ollut kirjeessä kohtia, jotka herättivät Helvin todellisuuteen ja ikäänkuin pasuunalla puhalsivat hänen tuntonsa kielet soimaan. Mies kertoi ikävästään ja siitä, ettei hän ollut kyllin hyvä puoliso Helville. Paljon olisi hänellä sanomista ja anteeksi anomista. Ja kuitenkin hän oli aina Helviä rakastanut, vaikka tiesikin, ettei Helvin sydän ollut hänen… Kärsinyt oli hänkin…
Helvi kiirehti kulkuaan, hänen täytyi joutua, sillä hevonen odotti jo tiellä Virkavaaran kohdalla.
Martti puuhaili puutarhassaan, ja kun Helvi nousi viimeiselle kummulle, josta maa oli tasaista pihaan asti, huomasi hän Helvin tulon ja riensi vastaan.
Hän oli ikäänkuin laihtunut sitten keväthankien ja silmät kuin syvemmälle vajonneet.
Helvi kertoi katkonaisin sanoin miehensä kirjeestä ja ainoastaan vaivoin pidätti itkuansa. Martti seisoi hänen vieressään kalvakkaana ja kuunteli.
Sitten hän oikaisi vartalonsa suoraksi, puna kohosi poskille ja silmät loistivat.
"Rakas ystäväni", sanoi hän, tarttui Helvin käteen ja talutti hänet sisälle. "Mene, miehesi tarvitsee sinua…"