* * * * *
Kun ilta alkoi hämärtyä, veti Santeri keveän takkiturkkinsa ylleen ja läksi viuhtomaan Ruotsin puolelle. Varalta hän otti kirveen käteensä, jotta vielä saisi jäätä koetella.
Tulet olivat jo sytytetyt Lampan isossa rakennuksessa, kun Santeri saapui rantaan, Lampan venevalkamaan. Siihen hän istahti kiven katveeseen ja kuunteli…
Eipä kuulunut liikoja. Lampan pihasta kuului hevosten tiukujen helinää ja tulevien ja menevien rattaiden rytinää. Ylhäältä päin joen jäältä kuului kuin olisi hevosella ajettu pitkin munakkaa.
Hän nousi ja läksi rantajäätä pitkin kävelemään ylös päin, missä tiesi tullimiesten asuvan. Mutta hän ei kävellyt yhteen menoon kuin kymmenen syltä, sitten taas seisahtui kuuntelemaan. Selvästi kuului puhelua ruotsinpuolen maantieltäkin, ja talojen pihoilta ääniä ja liikettä.
Hänen sopi nähdä se talo, jossa tämän kylän rajavartijat asuivat. Mutta niiden huoneista ei vielä näkynyt tulia. Nukkuivatko vai olivatko vahtimatkalla?
Siitä piti hänen saada selvä.
Hämy olikin jo muuttunut pilkkopimeäksi. Viimeinen päivän vinkka oli kadonnut lännen taivaalta ja tähdet alkaneet vilkkua. Santeri käveli rantaa pitkin sivu talon ja nousi vasta ylempänä maanrantaan. Matalaa varvikkoa seuraten ja kumarassa kulkien hän lähestyi taloa ja pääsi ihan rakennuksen taakse.
Siinä taas kuunteli, silmät ja korvat auki ja hermosto jännityksessä.
Ei kuulunut minkäänlaista ääntä tai liikettä.