Santeri rohkaisihe ja meni konttaamalla seinän vieritse tullimiesten ikkunan alle.
Siihen hän asettui kuuntelemaan.
Kotonahan olivat! Santeri erotti heidän puhelevan keskenään ja tunsi äänestä, keitä he olivat. Tämän kylän tullimiehiä olivat: Saalkreeni, jolla oli monivuotinen viha Santerille, samoin toisillakin: Kruukilla ja Fynkellä, vaikkei Santeri ollut näiden jälkimmäisten kanssa sattunut vastakkain, niinkuin Saalkreenin kanssa oli sattunut.
Minkävuoksi he istuivat pimeässä? Varmaan sen vuoksi, että uskottaisiin heidän olevan poissa kotoa… ja taas kun lähtevät liikkeelle, niin sytyttävät tulet, että luultaisiin heidän olevan kotona…
— Vai niin, herrat, — naurahti Santeri. — Jopa päästiin selville, mitä keinoja käytätte…
Hän konttasi takaisin samoja jälkiä kuin oli tullutkin. Ehtiessään varvikkoon hän kuuli takanaan koiran haukkuvan. Mutta hän joudutti menoaan ja saapui pian jäälle. Tulista vauhtia hän läksi kävelemään Suomen puolelle päin, merkkinään pitäen pienen pientä valoa, joka tuikki hänen kotinsa tallinullakosta. Sen oli sinne Oinas-Matti Santerin neuvosta pannut.
Hän oikaisi suoraan valoa kohden ja saapui pian pihalle. Nurkalla odottivat Matti ja Ranta-Jussi.
»Pian ruuna reslan eteen ja pankaa kuormaksi ne, jotka erotin oven eteen makasiinissa», alkoi hän miehille puhella supattamalla. »Mutta joutukaa! Väli on selvä. Minä lähden edeltäpäin!»
Muuta hän ei ehtinyt sanoa. Miehet kävivät toimeensa, ja Santeri viuhtoi mennä puolijuoksua jäätä poikki Lampalle päin.
Lampan pihalla hän tapasi Ison-Joonaan ja selitti mitä oli tekeillä.