Joonaskin vilkastui.
»Avaa makasiinin ovi ja varro makasiinissa, jotta olet valmiina auttamaan tupakkamattoja sisälle, kun Matti ja Jussi tulevat», neuvoi hän Joonasta.
»Ymmärrän hyvin», vastasi Joonas ollen hänkin toimessa.
Mutta pelkäsi Santerikin. Rajavartijat saattoivat tulla minä hetkenä hyvänsä. Sen vuoksi hän loittoni pihalta tielle päin, jotta, jos näkisi tullimiesten lähteneen liikkeelle, rientäisi rantaan ja palauttaisi poikkitulevat miehet kuormineen takaisin. Mutta hän ei tyytynyt pitkälti tiellä vakoilemaan. Johtui mieleen, että tullimiehet saattaisivatkin nyt näin hyvän jääkelin aikana kulkea pitkin rantoja…
Ja hän kiersi Lampan kartanon taitse joen rantaan. Hänen tarkka korvansa kuuli, kuinka Joonas aukaisi makasiinin lukkoa ja rykäisi.
Jäälle päästyään hän alkoi kuunnella.
— Jopa niiden pitäisi alkaa ehtiä, — hän arveli. — Mitä pirua ne viivyttelevät?
Hän kuunteli ja koetti teroittaa katsettaan illan pimeään. Jo kuului rätinää suomenpuoliselta rannalta, ja Santeri arvasi, että jo ajoivat rantatörmästä jäälle… Kuului sitten vain hevosen kavioiden kopse, kun se täyttä ravia tulla porhalsi paukahtelevaa jäätä myöten, nopeaa vauhtia lähestyen ruotsinpuolista rantaa…
Santeri juoksi pihaan. Ei näkynyt tullimiehiä, mutta hän huomasi patruunan kävelevän konttorissa edestakaisin lattialla, sikaari suussa savuamassa.
Joka haaralle hän silmäili ja kuunteli. Ei kuulunut muuta kuin kavioiden kopse, ja Santeri näki, kun hevonen kuormineen nousi jäältä venevalkamaan, että rekiraudat iskivät kiviä vasten tulta, ja kipunat sinkoilivat kauas…