Mutta välikäräjäpäivä läheni yhä, ja siitä puhuttiin pitkin jokivartta. Ja vaikka kaikki tiesivät, että jos olisi oikein ahtaalle pantu ja päivänvaloon tuotu kaikki se, mitä yön aikana oli hommailtu, ei olisi montakaan miestä jäänyt saamatta tullikavalluksesta sakkoa, jos ei juuri vankeutta, tuntui Santerin kohtalo kuitenkin useiden mielestä hyvin ansaitulta.
Päivää ennen välikäräjiä oli patruuna lähettänyt sanan Ranta-Jussille, että piti tulla käymään Lampalla.
Joki oli luonut jäänsä, ja kevättulva riehui parhaallaan. Jussin mökki oli ihan veden vieressä, ja hän piteli pirttinsä rantanurkassa pientä uistinvenettään kiinni.
Iso-Liisa sattui olemaan liikkeellä ja poikkesi Jussin pirtille puhelemaan. Osui juuri tulemaan silloin, kun Jussi väänsi uusia hankavitsoja koivunvesoista, poikki lähteäkseen.
Liisa tahtoi tulla mukaan, sanoi olevan vähän asiaakin kauppiaalle.
»Onpa hyvä, että lähdet kumppaniksi, perämieheksi, kun joki on näin rajuna ja tulvillaan», sanoi Jussi ja työnsi pienen kaksioitansa vesille.
Tullimiehiä ei näkynyt liikkeellä, ja Lampan pihallakin oli hiljaista.
Liisa meni pirtin puolelle Joonasta puhuttelemaan, mutta Jussi nousi suoraan konttoriin.
Patruuna näytti laihtuneen ja oli hyvin kalpea.
»No huomenna ne välikäräjät siis ovat», sanoi hän.