Harmaan ikävää oli koko talon elämä.
Mutta sitä enemmän puhuttiin kylällä Santerin asiasta, toiset ennustivat pahaa ja toiset toivoivat, että hän pääsisi irti, kun ei ollut kylliksi todistuksia.
Ranta-Jussi kuunteli näitä puheita ja painoi mieleensä, jotta tietäisi patruunalle kertoa.
Usein Jussilla nyt olikin asiaa Lampalle, ja joskus sattui myös Iso-Liisa sinne hulmuten hiihtämään keväthankea pitkin. Ylimaalaisia kulki paljon rantamailla ja heille Jussi ja Iso-Liisa minkä mitäkin pienempää tavaraa kavalsivat Lampalta, etupäässä kuitenkin konjakkia ja viinaa. Suomen puolen rajavartiosto oli vähälukuinen, ja laukussaan Jussi ja Liisa toivat mitä sopi kulloinkin. Joskus Jussi kuitenkin, kun sattui isompi tilaus, otti kelkan, latoi siihen tuomisensa ja hiihteli yön aikana mökilleen.
Mutta pienennyt oli liike sittenkin Lampalla, eikä sieltä enää annettu kenellekään muulle väkeviä kuin Jussille ja Isolle-Liisalle. Rämä-Heikki oli myös lähtenyt hyvillä mielin ylimaalaisten asialle, mutta ei annettukaan — tyhjänä sai palata.
Patruuna oli tullimiesten tekemän kotitarkastuksen jälkeen vuoteen omana, ja ihmiset kertoivat hänen käyvän huonosti. Ei pääsisi sakoilla, joutuisi linnaan, — niin sanottiin.
Näin kului sitten kevät, ja kesä alkoi tehdä tuloaan. Pitkät päivät oli ollut kaikilla, jotka odottivat Santeria ja välikäräjäpäivää, mutta kaikkein pisin oli aika patruunalle.
Häntä rasittivat monet huolet. Omat asiat menivät nyt päin seiniä, mutta vielä hän kuitenkin uskoi niistä selviävänsä, sittenkun pääsisi Santerin kanssa yksissä tuumin niistä puhelemaan. Sillä hänestä tuntui, ettei hän pystyisi mihinkään hommaan, ennenkuin saisi luotettavan kumppanin.
Huonommaksi oli käynyt Ranta-Jussinkin olo, ja hänen oli jo täytynyt kulkea kylässä töissä, eikä kahvipannua enää kannattanut aina lämpimänä pitää. Hyvinä päivinä hän ei ollut osannut säästää enempää kuin Iso-Liisakaan.
Molemmilta olivat rasvaiset eväät loppuneet.