»Olen minäkin sitä maistanut Mutta luulen siinä olevan sentään kestämistä, vaikka Santeri onkin lujapäinen mies.»
Patruuna vaipui taas omiin mietteisiinsä eikä enää mitään virkkanut, kun Jussi hyvästeli ja poistui.
VIII
Santeria oltiin vankikyydillä tuomassa välikäräjiin, jotka pidettiin omassa pitäjässä, vasituisessa käräjäpaikassa.
Tämä oli viimeinen taival matkalla. Vanginkuljettaja tunsi hyvin Santerin ja oli itse lähtenyt kyytiin. Monta kertaa hän oli ollut Santerin kanssa markkinoillakin. Hän koetti väliin aloittaa keskustelua, mutta Santeri vastaili hyvin lyhyesti eikä toisinaan ollenkaan. Omissa synkissä ajatuksissaan vanki istui, silmissä kylmä, tunteeton kiilto. Vanginkuljettaja koetti siinä puolustellakin Santeria ja mainitsi esimerkkejä, kuinka moni muu oli samoin ryöstänyt tullimiehiltä takavarikkoon otetut tavarat takaisin; mutta puhelu ei sittenkään ottanut luistaakseen.
Linnassa ollessaan Santeri oli laihtunut. Tukka oli keritty takaakin ihan kamaraa myöten, niin että punainen hiusten sänki ja parran alku pohottivat sitä rumemmin.
Pitkin matkaa puuhailivat ihmiset touon teossa, ja kun joku tuli vastaan, seisahtui hän katsomaan, ja Santeri kuuli sanottavan:
»Siinä nyt vanginkuljettaja vie Palomäen isäntää välikäräjiin!»
Kaukana pelloillakin keskeyttivät monet työnsä ja seisahtuivat katsomaan.
Santeri näki ja kuuli kyllä kaikki, mutta ei ollut tietääkseenkään. Hän puri hampaansa yhteen, niin että poskilihakset näyttivät painuvan sisään, ja niin kylmä oli silmien ilme, että vanginkuljettajaa oikein värisytti, kun hän osui katsomaan Santeria…