Ja vaikka oli kirkas päivä ja taloja aina vähän päästä, tuntui hänestä nyt, että tuo mies alkoi pelottaa. Santeri oli niin sisukas ja raaka, sen hän ennestään tiesi, ja nyt sillä päällä, että ottaisi hengen keneltä hyvänsä… tuommoinen silmäin ilme ei ollut laitaa! Hän oli kuljettanut varkaita ja rosvoja, murhapolttajia, murhaajia ja tappajia, mutta kenenkään katseessa hän ei ollut nähnyt noin hirveää uhkaa.
Hän hoputti hevostaan juoksuun.
Santeri oli nyt ollut puhumatta pitkän aikaa, istunut pää rintaa vasten, jäykästi eteensä tuijottaen…
Mitä ihmettä hänen mielessään liikkui?
Vanginkuljettaja koetti arvata. Hauskoja ne mietteet eivät voineet olla. Jospa Santeri hyvinkin muisteli entisiä tekojaan? Hänestä oli niin paljon puhuttu entisinä aikoina, ja hän oli ollut syytteessäkin, mutta ei ollut voitu näyttää toteen… Merkillinen juttu oli sekin, kun hän entisen talonsa poltti ja peri suuret palovakuutusrahat. Kaikki tiesivät, että hän itse poltti, mutta sitä ei voitu todistaa. Entä se murha, joka tehtiin lähellä Lapin rajaa… sekin oli Santerin työksi arvattu, ja rahat hän oli murhatulta vienyt. Kuka voisikaan sanoa, mitä kaikkea hän oli tehnyt…
Ehkä Santeri muisti niitä tekosiaan, ja jos vielä niihinkin tulisi jotakin valkeutta, niin viimeistä kertaa hän nyt kotipuolensa näkisi…
Vanginkuljettaja säpsähti omia ajatuksiaan, kun Santeri siirsi jalkojaan, niin että pultit helisivät.
Puoli taivalta oli jo ajettu; toinen puoli vielä, ja sitten oltaisiin käräjäpaikalla.
Mutta nyt juuri tultiin lossipaikalle, tulvillaan olevan joen rantaan. Vesi oli kohonnut lossituvan nurkkaan asti, ja lautta oli kiinni maantiessä.
Lossireittiä alempana kuohui koski vaahtoisena, ja lossimiehet selittivät, että ylikulku oli kovin raskasta ja vaati tarkkaa huolenpitoa näin kovan tulvan aikana.