Santeri ei puhunut lossimiehillekään halaistua sanaa, vaikka ne olivat tuttuja miehiä. Muuan heistä, Rämä-Antti, oli Rämä-Heikin veli, mutta kelpo mies muuten. Santeri nousi kuitenkin pois kärryistä, ja kun hevonen oli ajettu lautalle, istahti hän sen laidalle ja sytytti sikaarin.
Lautta työnnettiin vesille, ja neljä miestä kävi pitkiin airoihin käsiksi. Miehet juttelivat siinä kaikenlaista kevään kulusta, kesän toiveista, mutta kukaan ei tahtonut mainita mitään Santerin asiasta. Rämä-Antti koetti ottaa sitä puheeksi, mutta kun Santeri ei mitään vastannut, siirtyi hänkin muihin puheisiin.
Lujasti miehet saivat soutaa, hyvän matkaa ensin vastavirtaa rantaa pitkin, ja sitten vähitellen joen poikki. Mutta voimakkaasti painoi väkevä ja vuolas virta raskasta lauttaakin, joka näytti kelluvalta lastulta.
»Jopa onkin väkevä virta», sanoi vanginkuljettaja ja katseli alempana olevaa koskea.
»Kyllä se nyt on niin väkevä, että tässä pitää olla varuillaan ja voimainsa takaa soutaa…»
Nyt oltiin juuri keskellä jokea, virtavimmalla kohdalla.
Silloin miehet kuulivat, että pultit helähtivät, ja silmänräpäyksessä Santeri katosi lautan alle, ja sitten kohta vilahti toiselta laidalta, myötävirran puolelta, siekale kruunun harmaan kauhtanan lievettä monen sylen päässä, kun mies painui vuolaaseen tulvajokeen…
* * * * *
Aamusta alkaen oli käräjätaloon kokoontunut ihmisiä, likeltä ja kaukaa. Ruotsin puoleltakin oli tullut uteliaita; tullimiehiä ei kuitenkaan näkynyt.
Tuomarikin oli jo saapunut, ja samoin lautamiehet. Nyt odotettiin vain vankia, jotta alettaisiin tutkia asiaa. Pitäjäläisten taholla, pihalla ja nurkkain takana, kävi kova puheen sorina, ja todistajilta tiedusteltiin, mitä heillä oli sanomista. Todistajia olikin haastettu paljon, Ranta-Jussi ja Iso-Liisa tietenkin mukana. Paljon oli kuitenkin myös sellaisia, jotka eivät sanoneet tietävänsä kerrassaan mitään. Mutta merkillisintä oli, ettei ollut arvattu haastaa niitä miehiä, jotka olivat ryöstössä osallisina.