Mutta nyt niitä oli vaikea enää pettää ja narrata. Ne olivat tulleet niin ylen valppaiksi ja varovaisiksi, että yötä päivää vaaniskelivat.
Ja taas hän hymähti.
Kesän kuluessa hän oli miettinyt monenlaisia keinoja ja aikoi vieläkin yrittää.
Suomesta oli kauppias Lamppa tilannut paljon tullinalaista tavaraa, joka oli kuljetettu rahdilla Palomäkeen, mutta Santeri Palomäen nimessä. Ja nyt syksyn tullen olivatkin Palomäen kaikki ulkohuoneet ja aitat täynnä kaikenlaista tavaraa; oli jauhoja monenlaisia, tupakkamattoja, puisia paperossilaatikoita isoja pinoja ja muutakin.
Lujalla oli ollut Lamppakin monta kertaa tullikavalluksesta ja saanut sakkoa, mutta yhä yritteli, tietäen hyvin ansaitsevansa…
Kun Palomäen Santeri muisteli Lampan entisiä tyhmyyksiä, arveli hän itsekseen olevankin parhaiksi, että sakotettiin. Omaa tyhmyyttään sai syyttää. Hätäili ja hoppusi silloin, kun olisi pitänyt hoksata ja toimittaa! Mokoma pahnus!
Taas Santeri muisti silmätä jäälle, mutta kun ei ketään kulkijaa näkynyt, nousi hän ja meni pirttiin.
Talon emäntä oli ainoa pirtissä olija ja puuhaili hellan luona väelle keittoa valmistellen. Hän näytti vanhemmalta kuin isäntä ja oli laiha, pitkä ihminen punoittavine silmineen, jotka melkein aina näyttivät olevan kyynelissä.
»Mitä sinä taas alat hommata, kun kuulut Oinas-Matin Ja Ranta-Jussin panneen poikki käymään?» sanoi hän valittavalla äänellä miehelleen.
»Hommaan mitä hommaan. Mitäpä sinä siitä», vastasi Santeri tylyllä äänellä.