Kun hän nyt mietiskeli noita asioita ja muisteli kaikenlaisia kepposiaan, joilla hänen oli onnistunut viedä rajavartioita harhaan, hymähti hän, ja silmät kiiluivat…
Eivätpä olleet häntä, rohkeaa, mutta samassa varovaista ja kavalaa, rajavartijat milloinkaan saaneet käsiinsä, ei kertaakaan hän ollut menettänyt mitään salaa kuljettamistaan tavaroista. Monta muuta tyhmää oli saatu kuormineen kiinni, ja monta oli semmoistakin, jotka olivat henkensäkin menettäneet salakuljetuksen takia.
Tyhmästi ja varomattomasti olivat liikkuneet, — kummako sitten oli, että ajoivat suoraan tullimiesten syliin kuormat ja hevoset menettäen. Mutta ahtaalla oli hän itsekin ollut monta kertaa. Silloin kerrankin, kun kuormana oli kolme mattoa tupakkaa… Nopean hevosensa avulla pääsi silloin pakenemaan ja ajaa karautti takaisin Suomen puolelle…
Se oli silloin.
Mutta nyt olivat ajat muuttuneet. Tullikavallus oli käynyt paljon hankalammaksi kuin jääneinä vuosina. Ruotsin puolen rajavartiostoa oli lisätty, ja se oli nyt valppaampaa ja älykkäämpää kuin ennen. Olipa melkein mahdotonta päästä heidän huomaamattaan rajan toiselle puolen.
Mutta monesti oli Palomäen isäntä sentään päässyt, viime talvena ja kesälläkin, eikä ollut hänen kimppuunsa osuttu.
Mutta sen hän hyvin ymmärsi, että yhä vaikeammaksi kävi poikkivienti. Ruotsin puolen tullimiehet tiesivät hyvin, mitä peliä Palomäen Santeri oli vuosikausia heidän kanssaan pelannut, ja he koettivatkin kaiken voitavansa, saadakseen kerrankin »tuon kavalan lurjuksen» kiinni.
Niin oli Palomäen isäntä kuullut tullimiesten keskenään puhelevan. Ja lisäksi olivat uhanneet, että jahka kerran saadaan, otetaan entisetkin asiat pengottaviksi.
Niinpä tietenkin!
Palomäen isäntää nauratti. Eivät ne tienneet neljättä osaakaan siitä, mitä hän oli tullitta Ruotsin puolelle kuljettanut, eivätkä osanneet aavistaakaan, mitä keinoja hän oli käyttänyt saadakseen heidät syrjään silloin, kun enemmälti tullia kavallettiin!