— Saapa nähdä eikö jo hevosellakin joku tänä päivänä aja poikki!
Ja kun hän vielä lisäksi huomasi, että poikki pyrkivät miehet eivät isosti varoneetkaan jäätä, vaan näyttivät kävellä viuhtovan niinkuin paksun jään aikana ainakin, höpisi hän:
— No nyt, näen mä, kestää hyvinkin hevosella ajaa.
Täältä talonsa pihalta olikin Palomäen isännällä mainio tilaisuus katsella vastakkaiselle Ruotsin puolen rannalle. Talo oli korkealla mäellä, josta näki pitkin jokivartta sekä ylös- että alaspäin, ja Ruotsin puolelle näki moneen kylään, ja sopi siihen kahden pitäjän kirkontornitkin näkymään. Ja aivan vastapäätä, joen rannalla ja korkealla törmällä, oli rikkaan Ruotsin puolen kauppiaan Lampan komea kauppakartano.
Mutta ei kyliä eikä kirkkoja ollut Palomäen isännällä nyt aikaa katsella, vaan hän koetti arvata mitä Lampassa hommailtiin.
Patruuna oli varmaan jo vartonut häntä, kun jää alkoi kantaa. Mutta ei ollut vielä sopinut. Kun yritti, niin piti yrittää isommasti.
Nähtyään, että äskeiset miehet pääsivät onnellisesti rantaan ja läksivät kävelemään Lampalle päin, pyörähti Palomäen isäntäkin kantapäällään ja käveli sisälle.
Hän oli pienoinen mies, kuivan ja kavalan näköinen. Laihoja poskia peitti punertava parta ja päätä paksu samanvärinen tukka, joka oli niskan takaa kuin sahaamalla suoraan katkaistu. Silmät olivat pienet ja harmaat, mutta vilkkaat ja liikkuivat alinomaa, eikä katse koskaan asettunut yhteen paikkaan.
Päästyään omaan huoneeseensa hän istahti pöydän päähän siten, että voi samalla nähdä joen jäällekin. Mutta vaikka hän aikoikin pitää silmällä joen poikki kulkijoita, siirtyivät hänen ajatuksensa muualle, entiseen elämään.
Näinä vuosina hän oli paljon rikastunut. Talonsa hän oli päältä ja sisältä korjauttanut, viljellyt maata ja lisännyt karjaa. Onnellisesti oli häneltä aina mennyt »yö-työ» eli salakuljetus Ruotsin puolelle. Oli sattunut öitä, jolloin hän oli ehtinyt ansaita monta sataa kruunua…