* * * * *
Santeri sulkeutui koko päiväksi kamariinsa mietiskelemään.
Vielä ei ollut mitään hätää. Hänen tietääkseen ei heiltä ollut kukaan tuntenut eikä Kolukankaallakaan kukaan nähnyt, kun he ajoivat Ruotsin puolelle. Ne miehet, jotka olivat tulleet keskeyttämään ryöstöä, olivat kaiketi olleet ruotsalaisia, eivätkä tietenkään heitä tunteneet. Samoin ei ollut heidän tuloaankaan nähty.
Mistä siis todistukset tulisivat?
Mutta rauhaa hän ei kuitenkaan saanut, ja aina johtui mieleen joku seikka, josta he voisivat päästä alkuun.
Jönsson oli sanonut varmasti tunteneensa joukossa Santerin, mutta muita ei ollut tuntenut! Siinä oli paha pykälä. Ja nyt Santeri lisäksi muisti huutaneensa: lyökää lujemmin, pojat!… Olisiko sitä sattunut kukaan vieras kuulemaan?
Koko päivän hän mietti ja otti pari hyvää ryyppyä vahvistuakseen.
Kului päiviä.
Santerin oli tehnyt mieli käydä Lampalla, ja monta kertaa oli Lamppa lähettänyt kutsun, mutta hän päätti vielä olla lähtemättä. Sillä huhuja alkoi kuulua monenlaisia ja monelta haaralta. Ranta-Jussi ja Iso-Liisa kuljettivat kaikki kuulemansa Santerille. Ruotsin puolelta olivat tullimiehet vihdoin saaneet todistuksia, ei kuitenkaan Santeria, vaan Taavolan Kallea vastaan.
Ja jonkun päivän päästä kerrottiin, että tullimiehet olivat löytäneet ryöstetyt tavarat Kalliosaaren törmän alta ja vieneet pois. Sitäpaitsi oli liikkeellä huhu, että Kettu-Heikki oli ollut Kalliosaaressa heinäladon suojassa samana yönä, jona kavaltajat sinne kätkivät ryöstämiänsä tavaroita. Hän oli kuullut heidän rähinänsä, mutta muita ei ollut tuntenut äänestä kuin Taavolan Kallen. Ja huhu tiesi lisätä, että tullimiehet olivat myöskin Kettu-Heikiltä saaneet tietoja.