Sellaisia sanomia Jussi ja Liisa toivat Santerille. Joka päivä tuli lisää ja aina pahempia. Ja kummallisinta oli, että ne kohdistuivat Taavolan Kalleen. Muita ei ollut tunnettu.
— Jos Taavolan Kalle joutuu kiinni, — mietti Santeri, — niin pian siihen sekaantuvat muutkin. Kalle ei ole mikään luotettava mies ja saattaa, kun näkee itselleen huonosti käyvän, ilmiantaa toisetkin. Hänet pitäisi saada pois tieltä….
Ja eräänä päivänä toi Iso-Liisa uutisen, että Taavolan Kalle joutuu kiinni. Liisa oli puhutellut Kallea, joka oli ollut kovasti huolissaan.
»Vai niin. Kumma, kun ei korjaa luitaan pois!» sanoi Santeri Liisan puheisiin.
»Kyllä uskon, että korjaisi, jos joku avustaisi matkaan.»
Muutamien päivien perästä etsittiin Taavolan Kallea, mutta häntä ei näkynyt, ei kuulunut. Mökkinsä, vaimonsa, lapsensa ja elukkansa hän oli jättänyt, itse kadoten. Vaimo kertoi hänen menneen käymään kaupungissa, mutta häntä ei kuulunut sieltä takaisin.
Asiaa ei jätetty vieläkään.
Kevätpuolella löytyivät kinoksesta ryöstöpaikalta Santerin kintaat, joissa oli selvästi musteella kirjoitettu nimi Santeri Palomäki, ja siitä alkoivat huhut taas viritä. Sitäpaitsi oli toinenkin huhu samaan aikaan lähtenyt liikkeelle. Kolukankaalla oli Varpulan isäntä nähnyt, että viisi hevosta samana yönä, jona ryöstö tehtiin, ajoi heidän pihansa läpi jäälle ja siitä Ruotsin puolelle, Järvirantaa kohden. Ensimmäisessä reessä olijat oli isäntä tuntenut Palomäen Santeriksi ja Taavolan Kalleksi.
Nämä tiedot toi Ranta-Jussi Santerille. Jussi oli käynyt Lampalla, ja Lampan puodissa oli siitä puhuttu. Patruunaa Jussi ei ollut nähnyt, mutta Joonas oli kertonut hänen itsekseen kiroilevan ja välistä kävelevän öilläkin. Joonastakin hän oli potkinut ja lyönyt korvalle sinä päivänä, jona tuli tieto, että tullimiehet olivat löytäneet tavarat Kalliosaaren törmältä.
Syviin mietteisiin jäi Santeri, kun Jussi oli kertonut kaikki kuulemansa.