»Mutta niin kuuluivat arvelevan Lampan puodissa, ettei sitä Palomäen
Santeria saada syylliseksi, vaikka onkin löydetty kintaat», koetti
Jussi lohduttaa nähdessään, että Santeri oli synkissä ajatuksissa.
Mutta siihen Santeri ei vastannut mitään.
Hän koetti puuhailla talossaan niinkuin ennenkin, mutta ei pysynyt kauan yhdessä työssä, ennenkuin siirtyi toiseen ja siitä meni kamariinsa mietiskelemään. Emäntänsä kanssa hän vältti jäämästä kahden kesken ja kulki kylällä useammin kuin hänellä ennen oli tapana ollut.
Hän oli huomaavinaan kaikkien ihmisten ja varsinkin kotikyläläisten katseissa ikäänkuin salaista iloa ja toivoa, että hänet pantaisiin kiinni…
Sillä sen hän tiesi, että hänellä oli paljon kadehtijoita, jotka olisivat suoneet hänelle pahinta. Ja se häntä kiukutti… Pääsisivät hänen vahingostaan iloitsemaan, kun saisivat nähdä hänet, kylän rikkaimman isännän, raudoissa…
Kerran hän tapasi kylällä poliisin ja alkoi tälle kertoa, että häntä ahdistettiin viattomasti. Hän voisi näyttää toteen, että hän oli ryöstöyönä ollut koko ajan kotona…
Poliisi oli vain arvellut, että tämä oli paha asia, jos siitä kiinni joutuisi.
Mutta sittenkin Santeri vielä uskoi, ettei mitään sellaista todistusta ollut olemassa, joka näyttäisi hänen syyllisyytensä. Ja viimeisenä toivona oli, että jos todellakin alkaisi näyttää vaaralliselta ja huhut yhä varmistuisivat, silloin hänellä olisi tie valmis… hän karkaisi Amerikkaan. Sillä linnaan hän ei lähtisi…
Ja hän varusteli runsaasti rahaa lompakkoonsa, jota aina piti pöytänsä laatikossa siltä varalta, että tulisi hyvinkin kiire.
Kerran hän oli kauan aikaa kahden kesken Ranta-Jussin kanssa kamarissa. Jussi oli juuri palannut kuulustelumatkalta Ruotsin puolelta ja tiesi kertoa, että siellä oli pidetty poliisitutkinto ja siinä oli päässyt todistamaan Jönssonkin, joka oli sanonut varmasti tunteneensa Santerin. Muuan rahtimies lisäksi oli kertonut tunteneensa Santerin ja Taavolan Kallen Järvirannan taipaleella vähää ennen ryöstöä.