Ei hänellä nytkään ollut mitään valittamista eikä vaikeroimista vastoinkäymisistä. Ei niin mitään! Olihan hän Evollakin ollessaan ja tehdessään toveriensa kanssa retkiä sydänmaalle päin usein yöpynyt likaisempaankin paikkaan…
Lapin taivas… revontulet palamassa… poro juoksee, jotta koivet naksuu… ja pureva pakkanen on… sitä oli hän mielessään kuvaillut velttoina sumuisina päivinä Helsingin katuja kävellessään.
Ehkäpä nyt näkee senkin, saapi oikein syliin ottaa ja kouralla tunnustaa…
— Eila, — jatkoi hän ajatuksiaan. — Eila! Mikä nimi se lienee? Kai lapinkielinen, ja sievältä se korvissa tuntuu. "Kiveliön kävijän" tytär… Kuka lieneekin, mutta kaunis on, hurja kuin synti…
Ja vaikka hän ummisti silmänsä ja koetti ajatella erästä toista kuvaa, joka oli jäänyt hänen mieleensä siellä suurkaupungin vilinässä, pyrki Eila sittenkin sen viereen. Se toinen oli kyllä sievä ja siro ja lahjakas, mutta ei ollut hänen vartalonsa niin muhkea, ei tukkansa niin tumman kiiltävä, eivätkä hampaat välkkyneet niin kauniisti ja suloisen, viehättävän puhtaasti. Sen toisen hampaiden lomissa vilkkui kultakiilto, ja huulien puna oli veretöntä ja ikäänkuin pois kulunut… Mutta Eilalla oli kuin… ei hän muistanut koskaan nähneensä niin sievää suuta eikä niin kauniita, tasaisia ja valkoisia hampaita…
Mikä ääretön sulo saattoi mahtua yhteen ainoaan naisen muotoon!
Ja yön hiljaisuudessa muistui hänelle mieleen, millä häntä toverit kiusasivat, kun he erojaiskekkereillä istuivat Ylä-Kämpissä Helsingissä. He olivat sanoneet, että kyllä käy hänelle niinkuin kaikille muillekin, jotka sinne Lappiin päin ovat menneet… että rakastuvat… ja sittenkun lapsilauma alkaa lukuisammaksi tulla… niin menevät avioliittoon…
Häntä melkein nauratti. No, hutikassahan siellä kaikki olivat… Mitäpä niistä, päihtyneitten laverruksista…
Mutta hän ei vain saanut unta. Muut nukkuivat. Eila nukkui aivan lähellä. Hän oli kuulevinaan tytön hengityksenkin, eikä hän saanut tämän kuvaa pois mielestään. Hänen vilkas mielensä kuvaili jo, kuinka he poroilla ajoivat halki avaran tunturimaailman… Eila edellä, hän perässä… Eila lauloi. Taivaalla tähdet hyppelivät, tunturien päällitse loimusivat revontulet, ja vaarojen rinteillä näkyi porolaumoja…
Hän heräsi haaveistaan, kun kodassa olevat hännättömät porokoirat karkasivat äristen ja kimakasti haukkuen ovelle…