Waltteri tuli nyt vielä tarkemmin katsoneeksi Eilaan. Hän huomasi, että Eilalla oli sievä suu, ja tavattoman valkoiset ja tasaiset hampaat välkkyivät kuin helmet huulten mennessä hymyyn. Eila katsoi veitikkamaisesti Waltteriin ja sanoi nauraen: "Jos olette yhtä huono porolla ajaja kuin sekin herra, joka Norjasta kerran ajoi perässäni, niin… hän ei pysynyt pulkassa ollenkaan. Mutta hän tosin olikin lyhyt ja lihava kuin pallo, ja te olette pitkä ja siro kuin korpikuusi…"
"No, minä kuitenkin koetan pysyä pulkassa", vastasi Waltteri yhtyen muiden nauruun.
Hetken kuluttua, kun Eila oli poistunut poroaan katsomaan, kysyi
Waltteri isännältä:
"Kuka hän on, tuo Eila? Kenen tytär? Onko lappalainen? Ei hän näytä lappalaiselta…"
"Sanotaan olevan sen kuuluisan Kiveliön kävijän tytär. Liekö sitten hänen vai kenen, en tiedä."
Sen enempää ei isäntä selittänyt.
Waltterille tehtiin kodan parhaalle paikalle vuode, pehmoisille, liukkaille porontaljoille. Hän veti lämpimän sudennahkaisen turkkinsa ylleen ja päätti nukkua ja unohtaa koko muun maailman.
Mutta kun kotaan oli tullut hiljaisuus, alkoi hänen mielikuvituksensa mellastaa kuin öinen kyöpeli.
Mikä oli ollut se kumma halu, joka oli ikäänkuin rautakouralla vetänyt häntä tänne Pohjolaan? Mikä oli saattanut hänet jättämään kotinsa ja vanhempansa ja tarjotun viran Etelä-Suomessa? Olivatko syynä ne kertomukset, joita täältä oli kuullut, tästä kummallisesta, suurenmoisesta ja satumaisesta luonnosta ja tästä lumotusta ilmasta? Hän ei saanut selvää tunteistaan. Sen vain tiesi, että mieli tänne teki, halu seikkailuihin ja outoihin oloihin. Hän oli nauttinut kaikesta matkan varrella: vuorisista maisemista, kuun loistosta, revontulten loimusta ja yhä kiihtyvästä pakkasesta.
Hän ei vielä ollut katunut lähtöään eikä ollut koti-ikävä vaivannut. Niinhän se vielä oli maailma täällä kuin muuallakin Suomessa. Samoja männiköitä ja maita, hyvin rakennettuja kyliä joen varrella ja ystävällisiä ihmisiä. Mutta vuoret olivat niin tavattoman laajoja ja korkeita alastomine lakineen ja louhikkoisine kylkineen. Ja kummallinen hämärä oli aina, aamuhämy kiinni iltahämyssä…