"Pakkanen tuntuu kiihtyvän… ja taivaan valkeat palavat kuin tulessa… Pitää tästä panna paluumatkalle… jos olisi poro, niin pian tästä laskisi rantamaille…"
Hän alkoi valmistautua matkaan arvellen:
"Olisi yöpyäkin sopinut, vaan ei käy jättäminen hevosta seisomaan pakkaseen."
Kodassa lieden ääressä tuntui lämpöiseltä. Poronjuustokahvi, joka oli väkevää ja mustaa kuin terva, maistui Waltterista ensin äitelältä ja karvaalta, mutta lämmitti hyvin ja virkisti mieltä. Hän joikin useita kupillisia ja kiitellessään sanoi:
"Tässä on nyt ensimäinen ateria näillä mailla ja tämänlaisessa tilassa… Hyvää on, kyllä tässä elämään pääsee…"
Illempana, kun hänkin oli syönyt aika annoksen poronlihaa, hän kysyi isännältä:
"Mutta kenet minä saan oppaaksi ja kyytimieheksi tälle seuraavalle taipaleelle, joka kuuluu olevan niin pitkä ja taloton…?"
Hetken mietittyään aloitti isäntä ikäänkuin omia ajatuksiaan ääneensä jatkaen:
"Sitä minä tässä jo olen heti tultuasi ruvennut miettimään, miten parhaiten matkaasi pääsisit jatkamaan. Veres tässä kyllä on jälki — nuo miehet ovat sitä tämän viimeisen näyrän sään jälkeen tulleet, — mutta ei sitä hyvä oudon ole osata, kun ei maita tunne eikä merkkiä tiedä ottaa tunturien huipuista. Minun ei sallisi aikani lähteä, ja tuo poikakin on vielä nuori — jos eksymään sattuisi. Mutta hyvä ajokas on minulla lainata… Tuo Eila se on sinne päin aikonut lähteä… Jos lähtee, ja kun hänen peräänsä porosi panet, niin jo perille kostut, saavuttakoon vaikka kehnokin ilma… Eila tuntee näillä paikoin ja muuallakin kaikki kulkutiet, ja hänellä on myös sellainen ajohärkä, että jo taival katkeaa."
Isäntä loi puhuessaan Eilaan kysyvän silmäyksen, samoin kuin
Waltterikin.