"Ovat tästä päässeet muutkin herrat, Lappiin päin pyrkiessään", lohdutti isäntä. "Mutta tottakai sinä levähdät ennenkun taipaleelle lähdet?"
"En ole väsynytkään", vastasi hän, vaikka tunsi kankeaa uupumusta jäsenissään. Hän oli tottunut hienostuneihin tapoihin eikä ollut koskaan tuntenut tai nähnyt todenteolla rahvaan elämää, joten häntä tämä kummallinen ympäristö oudostutti ja vieraannutti. Mutta tännehän hänen mielensä oli palanut, tänne ollut semmoinen kummallinen veto, etteivät mitkään pelotukset lannistaneet… tänne leivättömään Lappiin, pakkasten ja susien kotomaahan… Hänen täytyi olla mies, kestää kuin mies ja mukaantua… vaikka mihin…
Ja palautuen huolettomuuteen, joka oli hänen luonteensa pohjapiirre, hän tarttui savukelaatikkoonsa ja tarjosi siitä jokaiselle.
Mutta ojentaessaan laatikon outoa tummatukkaista tyttöä kohti hän osui tarkemmin silmäämään hänen muotoaan. Kasvot olivat tavattoman kauniit ja säännölliset, ja poskien puna hienoa kuin silkkinen sametti… Hipiäkin oli valkoinen ja sileä, huulet kuin mansikat ja hampaat aivan verrattoman tasaiset ja valkoiset…
Tyttö otti ujostelematta savukkeen, sytytti sen pään tulessa ja alkoi tuprutella sauhuja.
Waltteri pani merkille, että tytön käsi oli hyvinmuodostunut, valkoinen ja puhdas, ja että oikean käden pikku sormessa oli jouhinen sormus.
"Kas Eilaakin, kun polttaa!" huudahti samassa kymmenvuotias poika ja alkoi sitten hänkin vieraalta tupakkaa pyytää.
"Saako hänelle antaa?" kysyi Waltteri isään kääntyen.
"Ka, anna hänelle vain tuliaisiasi", vastasi isä välinpitämättömästi.
Poika sytytti hyvillään savukkeen ja virkkoi: "Menneentalvellisella herralla oli paksumpia." Talonisäntä, joka häntä oli kyydinnyt, tuli samassa ulkoa puhellen: