Ja heidän alkaessaan lähestyä kotaa hän oli lohduttanut:
"Kyllä siinä kodassa ruokaa on ja juomaa, ja mitä ihminen tarvitsee. On tämän kautta monta herraa mennyt talvella ja kesällä. Olen minäkin tähän ennen yhden herran kyydinnyt…"
Waltteri oli asettunut turkkinsa päälle ja loikoi siinä tulen ääressä jäseniään lämmitellen. Emäntä toimitti hänelle pian kahvia, johon oli sekoittanut poronjuuston viipaleita.
"Oletteko kaikki tähän perheeseen kuuluvia?" kysyi hän, ympärilleen katsellen.
Lassi Holsteri kertoi:
"Nämä kaksi miestä tässä minun vieressäni ovat suomalaisia, naapuripitäjästä, Ovat tässä vain matkansa varrella levähtämässä niinkuin sinäkin. Tuo tuossa on minun vaimoni, ja tämä on nuorin poikani."
Nuori metsäherra katseli kysyvin silmin jokaiseen. Isäntä oli pienoinen, kuivettunut, pikkusilmäinen äijänkäpy, naama kuin parkittu. Emäntä oli nuoremman näköinen, eivätkä hänen kasvonsa olleet niin kulmikkaat kuin isännän. Nuorin poika oli vikkelä kuin orava, kymmenvuotias. Nuo kaksi suomalaista tunsi helposti kasvojen muodosta, vaikka hekin olivat pukeutuneet lappalaiseen tapaan. Mutta emännän vieressä istui nuori lappalaistyttö, jonka kasvoja Waltteri ei ollut nähnyt, sillä ne olivat aina pois päin käännetyt. Pitkä, musta palmikko näkyi kuitenkin, ja sivulta päin vähän punaista poskea…
Isäntä ei ollut maininnut tytön nimeä, vaikka oli esitellyt muut kodassa olijat. Minkähäntähden?
Waltterin teki mieli kysyä, kuka tyttö oli, mutta hän hillitsi kuitenkin uteliaisuutensa ja tiedusti sen sijasta:
"Kuinkahan minä nyt tästä edespäin pääsen matkaani jatkamaan? Poron pulkassa en ole koskaan istunut, eikä minusta taida olla kovin pitkälle taipaleelle hiihtämäänkään."