II.
Tähän asti hän oli matkustanut hevoskyydillä, vaikka viimeinen taival olikin ollut aivan ummessa. Kulku oli ollut uuvuttavan hidasta, kun hevonen kahlasi verkkaan lumessa, taival tuntunut pitkältä kuin iankaikkisuus, ja vähäväliä hän oli kärsimättömänä kysynyt kyytimieheltä:
"Joko olemme puolivälissä taivalta?"
"Olisi jo aikaa oltu, mutta tämä viimeinen näyrä sää peitti jäljen ja pani paksulta lunta."
Palellutkin oli, sillä pakkanen oli edessä yhä kiihtynyt.
Oli vihoviimein päästy lappalaisen asuntoon, joka oli rakennettu kahden pitäjän keskipalkoille. Siitä tuli porokyydin alkaa.
Mielihyvän tunne täytti hänen sydämensä hänen työntyessään kotaan ja nähdessään ihmisiä istuvan tulen ympärillä kiehuvasta padasta poronlihaa urkkien. Hän oli mielikuvituksessaan usein kuvaillut lappalaisten elämää, mutta todellisuus näytti nyt aivan erilaiselta. Mutta ollen rohkea ja puhelias hän toivotti hyvää ehtoota ja kysyi, saisiko kahvia.
Kodassa olijat katselivat uteliaasti susiturkkiin kääriytynyttä uljasta nuorta miestä ja tarjoutuivat häntä auttamaan. Hän riisui turkkinsa, pudisti sen kauluksesta huurretta, haki savukelaatikkonsa ja pani tupakaksi. Isäntä tarjosi hänelle lieden äärestä oman paikkansa, johon hän huolettomasti heittäysi pitkäkseen.
Hänen viimeinen kyytimiehensä oli taivalta tultaessa kertonut tämän lappalaisen, Lassi Holsterin, elämästä. Upporikas kuului olevan, ja pojillakin oli omat pororaitionsa. Kaksi nuorinta poikaa oli vielä isän luona.
"Tämä Lassi Holsteri se juuri on eteläisimpiä lappalaisia. Näillä mailla hän enimmäkseen porokarjoineen oleskeleekin", oli kyytimies viimeksi sanonut.