Tunturin kuvetta hiihtää yksinäinen mies kontti hartioilla. Hän on tavallista vankemman kokoinen. Kasvoista ei näy muuta kuin suuret loistavat silmät, sillä muu osa on huurteen ja tuuhean parran peitossa. Näyttää hänen hiihdostaan, että hän on tottunut suksimies, niin vikkelään välttää hän eteen sattuvat tunturin rotkot ja kiertää äkkijyrkät louhikot. Myötäleissä hän päästää suksensa täyteen vauhtiin, taitavasti kiertäen puut ja syvimmät kuilut.
Hänen pukunsa on omituinen yhdistelmä lappalaisen ja suomalaisen asusta, mutta puukko, joka riippuu leveässä nahkavyössä, on paljoa pitempi kuin lappalaisilla ja kokonaan luisessa tupessa. Päässä on hänellä laaja, pyöreä sudennahkainen lakki, jonka alta näkyy mustia hiuksia. Pitkä pyssy on hartioilla, ja sompasauvojen yläpäissä on kiiltävät keihäät.
Saavuttuaan aukealle pohjukalle tunturin kupeelle hän seisahtuu ja ikäänkuin nuuskii ilmaa joka suunnalle katsellen. Jostakin alhaalta laaksosta hän on kuulevinaan poron kellon kalkkaisevan, mutta ääni häipyy pakkaseen ja kiveliöön, joten siitä ei saa selvää.
Hän työntää menemään myötälettä alas, joka jyrkkenee, mitä lähemmäksi laakson pohjaa tulee. Ja vaikka keli on huono — pakkasen purema vitihanki — saavat sukset jyrkimmillä rinteillä vihaisen vauhdin. Tanakkana kuin olisi kiinnikasvanut suksiin seisoo mies ja näyttää nauttivan enenevästä vauhdista…
Hiljaisena ja yksinäisenä on koko ympäröivä kiveliö, kuin tainnoksissa. Ei elävää olentoa näy. Ei pyrähdä lintuparvea lentoon; ei näy lumessa viekkaan, vaanivan ahmankaan jälkiä. Taivaalta välistä revontulten syttyessä ja sammuessa tunturien taakse kuuluu rätinää ja hienoa sähinää…
Mutta mies hiihtää varmaa suuntaa kohti suoraan etelään, eivätkä näytä hänen jättiläisjänteensä vielä vähääkään hiihdosta väsyneiltä.
Hänen päästyään poikki korven, joka on laakson pohjassa ja jossa tiheä varvikko on tehnyt kiusaa hiihdolle, alkaa maa taas kohota, samalla kun puut ja pensaat harvenemistaan harvenevat. Siinä nousee taas edessä puuton, korkea vaaran laki, jonka ylintä huippua kohden hiihtäjä näyttää pyrkivän. Aamun ensimäinen kajastus pohottaa jo eteläisellä taivaanrannalla, kun hiihtäjä pysähtyy laen huipulle. Taas silmäilee hän ympärilleen, nuuskii ja vainustelee ikäänkuin jotakin hajua sieraimiinsa hakien. Ja hän tunteekin hajun ja höpisee itsekseen: "No suunnillepa minä osasin." Hyvin kaukaa näyttää toisen vaaran laidasta nousevan savua, jota hiljainen tuulen henki kuljettaa pohjoiseen päin, vaarojen laelle sitä kooten.
Hiihtäjä pistää uuden mällin poskeensa, korjaa suksensa varpaallisia ja potkaisee menemään myötälettä alas siihen suuntaan, jolta on tuntenut savun hajun vastaansa tuoksahtavan.
Yksinäistä hiihtäjää sanotaan Lapissa Kiveliön kävijäksi, eikä hänelle muuta nimeä kukaan tiedä. Nyt hän on matkalla Norjasta ja suuntaa kulkuaan lappalaisen Lassi Holsterin kodalle.
Poromiehiä on kokoontunut Lassi Holsterin kotaan, niin että se on ahdinkoon asti väkeä täynnä. Jalkaniekkakahvipannuja on tulella useita, ja iso musta pata, täynnä kiehuvaa poronlihaa. Miehet juttelevat minkä mitäkin. Puhelevat tästä pakkastalvesta, ja joku tietää kertoa sydäntä särkeviä tapauksia kaukaisimmasta Lapista, missä on ihmisiä paleltunut kuoliaaksi pakkasen käsiin.