"Eikö lie jäänyt sille tielleen Kiveliön kävijäkin, koska ei ole näillä mailla näkynyt kaikkena talvena", sanoo muuan mustapartainen pienenlainen mies, poromies hänkin, mutta ei lappalaisen puvussa.
"Tuskinpa vain. Onhan se välisti ennenkin ollut talvikaudet kateissa, on vuosikausia, ja taas ilmestynyt kuin tunturista", arvelee siihen toinen mies.
Ja kun kerran on tullut puhe Kiveliön kävijästä, alkaa siinä kukin muistella kuulemiaan ja näkemiään.
"Mutta siitä ei ole tullut tietoa, mistä se sen Eilan oikeastaan on saanut. Inarissa minulle kerrottiin, että Norjan puolelta on lapsen varastanut tai ryöstänyt, vaan ei ole siitäkään sen selvempää tullut eikä otettu, vaikka lienee tuon aikoinaan kuullut vallesmannikin", kertoo muuan.
"Niin olen minäkin kuullut, mutta kuullut olen toisenkinlaisen tarinan. On puhuttu niinkin, että hänellä on vaimo ja perhe Norjan puolella ja että Eila on kuin onkin hänen oikea lapsensa…"
"Olen minäkin sitä kuullut…"
"Ja ettei hän itsekään ole kirjaton, vaan jolloinkin nuoruudessaan on päässyt karkuun jostakin linnasta, johon ikuiseksi oli tuomittu…"
"Onhan hänestä jos minkälaista kertomusta. Olkoonpa mikä hyvänsä, vaan tarkka on pyssymies, semmoinen, ettei uskoisi, jos ei omin silmin olisi nähnyt…"
Vanha lappalaisukko, joka tähän asti oli ollut ääneti, alkoi hänkin nyt puhua:
"Tuhansien porojen hengestä saamme olla kiitollisia Kiveliön kävijälle, sillä kymmeniä ahmoja, porojemme verivihollisia, ampuu hän vuosittain…"