— Onpa täällä lunta, — hän ajatteli. — Näkyy, että tullaan
Pohjanmaalle.
Hänestä alkoi tuntua jo somemmalta, mitä pohjoisemmaksi pääsi.
— Kunhan nyt tämä viimeinen taival katkeaisi, jotta pääsisi tästä toisenlaiseen kyytiin, — ajatteli hän ja haukotteli mielihyvästä, oikaisten levänneitä jäseniään.
Nuori matkustaja oli metsänhoitaja, joka oli hakenut itselleen viransijaisuuden aina Lapista asti. Hän oli nimeltään Waltteri Ulfsköld, kotoisin Etelä-Suomen rikkaimmalta kulmalta. Ei ollut hän koskaan käynyt näinkään pohjoisessa. Mutta hänen oli pitkät ajat tehnyt mielensä Lappiin. Hän oli kuullut niin paljon kerrottavan Lapin elämästä, niin satumaisia tarinoita kummallisesta, leivättömästä maasta, jossa kuljettiin poroilla ja jonka taivas oli öisin valjujen revontulten peittämänä.
Hänen mieleensä johtui lähtö varakkaiden vanhempiensa kotoa. Äiti ja siskot itkivät, isä käveli edestakaisin, mutta sanoi vihdoin:
"No, käypä vain Lapissa huutijärvellä, — luulen, että piankin kyllästyt pakkaseen ja poronkyytiin…"
Äiti oli varma siitä, ettei hän enää koskaan näe poikaansa, ja sisaret koettivat viekotella häntä jäämään kotia edes täksi talveksi. Mutta hän ei ollut mihinkään suostunut. Täytyihän hänen tutustua maahansa ja kansaansa, ja tänne pohjoiseen hän muuttaa sittenkin, kun saapi vakinaisen viran. Kyllä hän jo tunsi eteläosan maata, mutta laaja leivätön Lappi oli ikäänkuin vieras valtakunta…
Juna tulla porhalsi Oulun asemalle. Hän nousi vaunusta, kävelläkseen junan seistessä. Turkkeihin pukeutuneita ihmisiä liikuskeli asemasillalla. Liike näytti hyvin vähäiseltä, eikä kellään ollut kiire. Jo ennen junan vihellystä hän kiipesi vaunuunsa. Ei ainoatakaan tuttavaa hän ollut nähnyt, eikä hänellä tosin monia ollutkaan täällä Pohjanmaalla.
Mutta junan lähtiessä liikkeelle hän ilmestyi taas vaunusillalle, mielihyvin silmäillen valaistua kaupunkia, jonka ohi juna vaivaloisesti jytisi. Sehän olikin komea kaupunki somine ympäristöineen!
Mutta kun juna suuren, mahtavan sillan yli mentyä kääntyi kaaressa pohjoista kohden, puhalsi vastaan vihainen, pureva tuuli, joka tarttui poskipäihin kuin rauta. Ja pakkanenkin tuntui kiihtyvän. Kiskot naukuivat ja valittivat, ja taivaalla vilkkuivat ja hyppelivät kirkkaat tähdet kuin vilussa nekin.