"Onko semmoisia satukirjoja?"
"Ei ole satukirjoja. Onko Eeva lukenut satukirjoja?"
"Olen minä yhden. Sen toi isä kirkolta mennä kesänä. Se oli hauska kirja…"
He olivat jo saapuneet niin likelle talon rantaa, että peltojen vihannoiva oras välkkyi kuin silkkinen sametti aamuauringon paisteessa.
Asuinrakennuksen takaa lähti kellertävähiekkainen polku alas loivaa myötälettä järven rantaan päin. Siinä oli suuren kiven vieressä venevalkama porraspuineen.
Peräti pieniltä näyttivät viljelykset Kaarlon mielestä; oli kuin olisi nähnyt jonkunlaisen lasten leikkipaikan. Vai tuo louhikkoinen, korkea vaarako teki, että kaikki sen kupeella näyttivät niin pieniltä ja avuttomilta!
Kaihola! Surujen ja ikävän koti! Mutta ei näyttänyt talo ikävältä. Pihamaa oli vankan nurmen peittämä, ja akkunalaudat olivat maalatut valkoisiksi. Rantaan vievän polun varressa oli matala pienoinen huone, jonka musta ovi oli järvelle päin.
"Se on sauna, ja tuo toinen, joka on aivan rannassa, on verkkohuone", selitteli Eeva.
"Onpa siellä uusi, vastatervattu venekin!"
"Se on Aapon kalavene. Nyt tänä kevännä hän on sen lumen lähtiessä tehnyt. Ensimmäinen Aapon tekemä vene, ja isä sanoi, että se on hyvin tehty."