"Sepä nyt oli…"
"Kun ei saatu verorahaa ja Aapo sitten loukkasi jalkansa… kirveellä löi kaksi varvasta poikki… Onko teillä lehmiä?"
Eevasta tuntui luonnolliselta, että Kaarlokin oli talosta, jossa oli lehmiä.
Kaarloa nauratti.
"Ei ole lehmiä. Minä olen kaupungin lapsia. Eikä Helsingissä monta lehmää olekaan. Maito tuodaan sinne maalta."
"Ei taida olla peltojakaan?"
Eeva tuli yhä puheliaammaksi. Hän kysyi minkä mitäkin, niinkuin tekee oppimaton erämaan tyttö, joka ei maailmasta ole paljoa kuullut eikä nähnyt. Kuta enemmän puhelivat, sitä enemmän Kaarlo tunsi vapautuvansa äskeisistä likaisista ajatuksistaan, ja hänen hellään sydämeensä levisi hyväätekevänä, suloisena ja lämpimänä säälin ja rakkauden tunne kaikkia näitä yksinäisyydessä eläviä hyviä ihmisiä kohtaan. Peto ja perkele oli äsken hänen sisässään, kun hän näki Eevan paljaan, pyöreän poven… Hän inhosi vieläkin äskeistä.
"Kyllä täällä on kaunista ja kirkasta, täällä Pohjolassa… Helsingissä on ainakin kesä pimeä tähän verrattuna."
Siitä alkoi Eeva taas tiedustella. Hän teki niin kummallisia kysymyksiä, ettei Kaarlo välisti tiennyt mitä vastata. Hän tahtoi tietää Kaarlon isän ja perheolot. Oliko rikas vai köyhä? Joko oli nainut? Mitä oli noissa laukuissa ja kapsäkeissä?
"Kirjoja vain ja vähän vaatteita."