Näinkö olikin jo langennut! Näin uponnut, näin menettänyt puhtaan mielikuvituksen maailman! Ettei ollut voimaa vangita liiteleviä kuviaan! Ettei ollut kykyä ajatella puhtaasti puhtaan vieressä!
Seurasivatko ne sittenkin häntä tänne erämaahankin, nuo villit, eläimelliset vietit? Eikö koskaan enää paranisi pilaantunut liha, ja eikö koskaan kirkastuisi himmeä, likainen mieli!…
Hän pusersi melaa kouraansa ja vannoi vieläkin saman valan, jonka oli vannonut porttolan eteisessä… että hän vangitsee halunsa, hänen heikon lihansa täytyy nyt totella sielun käskyjä… hänestä on tuleva uusi mies… Ja tuntien äskeisen pahan puuskan menneen ohi hän rauhoittui ja alkoi jutella Eevalle.
"Kuinka siellä äiti ja muut kotona voivat? Ovatko terveinä?"
Mutta Eeva kysyi vuorostaan:
"Mistä te sinne tiesitte, että täällä on talo Illinginjärven rannalla, kun tänne arvasitte tulla?"
"No, tiesin minä. Onko Eevan tapana kalastaa uistimella?"
Ei ollut nyt joutanut pariin kesään, kun lehmäin hoito oli yksin hänen toimenaan. Äidillä oli toinen käsi loukkaantunut, ettei saattanut lypsää. Mutta pojat uistivat melkein joka yö.
"Montako on lehmää?"
"On nyt yksitoista vasikkain kanssa. Mennä talvena isä myi Mustikin, joka oli paras maitolehmä…"