Aurinko oli jo kohonnut korkeammalle ja paistoi yli vaarain lakien, koko järveä kullaten.

Eeva istuutui soutamaan ja Kaarlo perään. Ei ollut Kaarlo eläissään puhutellut erämaassa kasvanutta tyttöä, ei tuntenut heidän yksinkertaisia tapojaan eikä sitä luonnollisuutta, jonka aina tapaa sydänmaan asukkaan käytöksessä. Omituinen tunne valtasi hänet, kun hän katseli soutavaa tyttöä, joka ei näyttänyt häntä ujoavan eikä liioin häntä herranakaan pitävän. Hänestä tuntui niinkuin hän nyt tässä venheessä kulkisi johonkin salaperäiseen ihmemaahan, kauas pois entisestä, uuteen kirkkaaseen elämään. Aamun loiste, erämaanjärven jylhä ympäristö ja hänen oma haaveksiva mielensä kutoivat hänen eteensä kuin uuden elämän sarastusta. Ei hän oikein tiennyt, näkikö unta vai oliko valveilla… Koko maailma tuntui kultahohteessa kylpevän, rantojen puissa lauloivat linnut, ja käkien kukunnoita kuului kaukaisista korvista.

Tämä järvi ja tuo talo tuolla ja sen asukkaat… tässä oli nyt se maailma, jossa hänen tuli parantua, virkistyä, voimistua, uusiintua kaikin puolin… Tänne eivät voineet seurata maailman pahat eivätkä suuret synnit… täällä oli niin puhdasta ja valoisaa, niin kirkasta ja hyvää…

Oli sittenkin ollut onnellinen ajatus, kun päätti lähteä pakoon suurkaupungin huumaavia humuja ja erota ja lakata surkeasta elämästä, jossa sielu sairasti hurjien illatsujen jälkeen ja ruumis kutistui synnissä!… Onni oli ollut, että ymmärsi pahaa paeta…

Oliko mahtanut paha hänestä paeta! Oliko jäänyt vetten ja vaarain ja taivalten taakse, vai seurasiko aina matkassa, koskaan jättämättä rauhaan?

"Kuinka vanha Eeva on?"

Hän tahtoi jotakin jutella tytölle, sillä tämä näytti nyt ujoavan enemmän kuin äsken.

"Jo minä Mikkelinä täytin yhdeksäntoista."

Hänen suunsa oli sievä ja huulet punertavat. Päällimmäisen hameensa oli hän kohottanut korkealle, niin että lyhyt alushame peitti vain siroja pohkeita. Takista oli auennut vielä muuan nappi, niin että valkoista rintaakin pilkisti palanen näkyviin…

Kaarlo tapasi ajatuksensa jostakin riettaasta kuvasta, joka tuntui viehättävän. Mutta samassa hän osui katsomaan Eevan silmiin, joiden ilme oli totinen ja viisas. Koko Eevan olennosta näytti viattomuus sädehtivän — sopusoinnussa tämän kumman kirkkaan aamun kanssa. Katkera, vihlova vastenmielisyyden tunne omaa itseään kohtaan tärisytti Kaarlon sisintä. Hän kirosi itseään, saastaista sisuaan, likaista mielikuvitustaan.