"Lienevät pojat menneet Kallijärveen kylästelemään, koska Eeva tulee noutamaan", aprikoi Heikki.
Hetken kuluttua, kun vene jo näytti olevan puolijärvellä, sanoi Kaarlo:
"Vai on se Kaihola! Minusta se näyttää, tämä teidän talonne, sangen rauhalliselta ja hauskalta. Mistä forstmestari-vainaja mahtoi arvata semmoisen nimen!"
"Mikäpä tiennee! Hän täällä kulki kalassa kesäisin ja linnustamassa syksyisin. Oli semmoinen vähäpuheinen ja yksin elelevä mies. Mutta minua kohtaan oli kovin hyvä, aina auttoi ja neuvoi… Ja viipyi välisti meillä viikkomääriä. Ei hänellä ollutkaan vaimoa eikä lapsia. Ja kuoli sitten… mikä sydämenvika lie ollut…"
Ja Heikki kertoi minkä mitäkin forstmestari-vainajan elämästä.
Vene oli jo saapunut likelle rantaa, ja Kaarlo näki, että soutaja tuon tuostakin kääntyi teljolla katsomaan rannalla olijoihin. Soutaja näkyi olevan nuori vaaleaverinen tyttö. Pitkä ja paksu palmikko oli joutunut olkapäälle, huivin valuessa teljolle. Juuri ennenkuin vene rantaantui, loi tyttö pitkän, kysyvän katseen Kaarloon eikä näyttänyt isäänsä huomaavankaan. Hänellä oli suuret, siniset silmät ja kalpeat, pienehköt kasvot. Ja kun hän nousi veneeseen seisomaan, huomasi Kaarlo, että hän oli pitkä ja solakka, ja että vartalo oli kaunis ja sopusuhtainen.
"Tämä on eräs herra Helsingistä, tullut tänne kalastelemaan meille kesäksi. Sano äidille, että toimittaa vieraan tupakamariin ja laittaa ruokaa. Ottakaa niitä poronpaisteja… eikä tämä muuta kuulu tahtovankaan, kun vain saa maitoa kyllikseen", esitteli Heikki Kaarloa tyttärelleen.
Kaarlo kävi antamaan Eevalle kättä. Tyttö ei osannut hänelle mitään sanoa, katseli vain totisin kasvoin ikäänkuin ei koskaan ennen olisi nähnyt vierasta miestä. Mutta Kaarlo näki, että tytöllä oli miellyttävät punaiset posket ja valkoinen kaula, joka hohti auenneen röijyn alta.
II.
He työnsivät veneen vesille vasta sitten, kun Heikki oli lähtenyt takaisin pitkin joenrantaa venevalkamaan, noutamaan sinne jätettyjä tavaroita.