"On se. Eikä ole liekoja eikä kiviä. Saunasta tultua minäkin juoksen järveen. Mutta pojat käyvät päivilläkin."
"Tässä minä käyn joka päivä, ja saunassa myöskin."
Ja Kaarlo antoi toisen kämmenensä rentona uiskennella vedessä.
Samassa kolahti vene porraspuihin.
Kaarlolle oli tehty vuode tupakamariin, joka oli järven puolella rakennusta. Sinne tultiin tuvan läpi, jossa ei talvisin asuttu ja jossa ei ollut uunia eikä vasituisia parsia. Viereinen kamari oli myöskin keskentekoinen, mutta siitä ei puuttunut muuta kuin uuni. Toisessa päässä oli perheen huone, kookas valoisa pirtti, jossa oli neljä ikkunaa.
Päivä oli jo korkealla, kun Kaarlo alkoi riisuutua. Hitaasti otti hän vaatekappaleen kerrallaan päältään ja katseli järvelle. Sieltä ei näkynyt muuta kuin sileä, päiväpaisteinen selkä ja suuri, synkkä sydänmaa sen takana… kauas silmän kantamattomiin… leivättömään Lappiin, tunturien maahan. Korkeita paljaspäisiä kukkuloita siellä kohosikin kiveliön keskeltä, muutamat kuin kiinni taivaanrannassa. Ei mikään osoittanut, että siellä olisi asuttua maailmaa… Oliko kukaan ihminen koskaan kulkenutkaan!
Hänen väsynyt mielensä kietoi ajatukset kuin harson sisään. Hän kuvitteli siirtyneensä pois entisestä maailmasta, muuttaneensa toiseen, outoon maailmaan, jossa ei ollut muita ihmisiä kuin tämän talon väki eikä muita asumuksia kuin tämä Kaihola…
Mitä varten hän oli tänne tullut?
Oli kuin hän itsekään ei sitä enää tietäisi taikka niinkuin nyt vasta havahtuisi, että ainakin oli tänne tullut…
Oliko todella lähtenyt pakoon pahaa maailmaa? Oliko todella väsähtänyt ja tahtonut lepoa, uusia voimia ja uutta mieltä?